TOSI JÄTKÄN TAMINEET

Olen siivonnut autotalliani. Löydösten perusteella voisi ajatella siellä majaa pitävän olevan tosi motoristi. Tee-se-itse-mieheksi syntynyt. Oikeastaan siellä asustaa tee-se-itse-motoristi-autoilijoiden armeija. Joka ei osaa edes siivota.

Päässä on vielä tukka ja ajoasu ensimmäinen uutena hankittu.

Niin se vaan menee. Se kaikki on kuvitelmaa. Neljä motoristin ajoasua ja kuusi kypärää eivät kerro totuutta - nehän ovat vain ulkoisia merkkejä. Ja joka hankintapäätöksellä on ollut oma hetkensä.
Muistan kun vuonna 2006 hävitin Yamaha Beluga skootterini ja ostin ekan moottoripyörän ja Lordin viisuvoiton huumaannuttamana otin suunnan kohti Rovaniemen toria. Olin silloin hankkinut maailman parhaan kypärän - Nolanin avomalli jossa pleksi suojasi mukavasti kasvoja. Ja jossa en tuntenut tukehtuvani edes liikenneruuhkassa seistessäni. Vain tuulen suhina kuului ympärilläni ja kaikki oli täydellistä. Kunnes tuli loppukesä. Sama kypärä tuotti korvia huumaavan metelin ja virittelin CB Hondaani pleksiä saadakseni edes jonkinlaisen rauhan kypärää heiluttavilta tuulenpyörteiltä. Mikä siis oli muuttunut? Väitän että asenne.

Tässä vaiheessa kypärän merkitys on jo kasvanut...

Okei - voihan olla että kypärän kosminen kuori oli himpun verran vinksahtanut ja ryhtini oli muuttunut - mutta selittäkääpä tämä: kesän lopussa hankittu edestä avattava kypärä (merkkiä en muista) oli maailman paras.  Kasvot olivat kokonaan suojassa ja vain tuulen suhina kaikui korvissani. Sitä paitsi umpimallisessa kypärässä oli kivempi laulaa sisällä (kyllä kai muutkin niin tekevät...?). Ja ahdistuksen iskiessä helteellä minulla oli mahdollisuus tuulettaa kasvojani. Kaikki oli täydellistä. Kunnes yhtenä päivänä... niin... se kypärä alkoi paukkua ja kohista. Olin silloin lopettanut jo nakupyöräni pleksien viilailun ja vaihtanut katettuun pyörään. Ei auttanut, ei.

Halusin päätäni suojaamaan Schuberthin kypärän. Uskokaa tai älkää, mutta sen kohtalo oli sama. Konserttisalien hiljaisuus vaihtui parissa vuodessa puhinaksi ja paukkeeksi - vaikka olin taaaaas vaihtanut ajopelinkin matkapyörään, jossa oli jo sähköllä säädettävä pleksi. Kaksikin. Ehkä senkin kohdalla muuttunut elementti oli asenne. En usko että muut rakenteet heikkenevät niin nopeasti.

Nolanillakin on ottajansa. Minulla tämän kypärän sisarmalli.

 

Ja siellä ne nyt ovat tallissa. Nämä ja pari muuta. En heitä pois, koska jonain päivänä voi tulla historiaolo. Enkä ruuvaa niihin kypäräkameroita, koska minun kypärilleni niin ei tehdä. Niin ja matkapyöränkin siis vaihdoin Vespaan. Palasin alkuun. Ja rakastan romujani. Onko se paha asia? Heh - jos suoraan sanon niin on. Mutta en anna sen haitata.

Mikä on tarinan opetus? Välineet kuluvat. Välineet vaihtuvat. Mutta unelmat pysyvät. Ja jos olisin viisi senttiä pidempi, niin maailma olisi hiljainen. Olen kokeillut - vähän kurkottanut kohti taivasta ajaessani ja totisesti ylempänä on hiljaista. Siitä kertoo myös viimeisin autotallisiivouslöytöni: vesijuoksuvyö. Vaimo kerran jo ilahtui uudesta kuntoiluharrastuksestani - mutta sitä kyllä kokeilin yhdessä moottoripyörässä takapuoleni alla kypäräkohinan poiston apuna. Jos siitä vähäiseen varteeni ne puuttuvat sentit. Oli muuten hankala käyttää mutta mitäpä mies ei hyvän asian eteen tekisi. Tosimies.

TILINTEON HETKI - DAY SIX

Viron Viljandin mäet Vespani kiipesi naureskellen.

Kuuden päivän enduroni oli tulossa päätökseen. Viimeisenä päivänä ajoin Viljandista Tallinnaan ja sieltä sitten illalla laivalla Helsinkiin. Paikan olin varannut kännykkäyhteydellä edellisenä päivänä.

Tallinnan liikenne on minulle aina yhtä epäselvää. Tiedän minne menen, mutta aina eksyn. Ja sitten yhtäkkiä olen satamassa. Tallinnassa jätin Vespani parkkiin vanhankaupungin sivukujalle. Paikka oli hyvä: siinä oli tosin parkkivalvontalappuja kaikkialla ja hinausautojen kuvia. Kävin säännöllisesti katsomassa, onko kaikki hyvin. Svejkin Juures-pubissa söin juustopallot peristeiseen tyyliini ja tepastelin vanhassa kaupungissa turistijoukkojen keskellä. Muistelin niitä rauhallisia hetkiä ja ympäristöjä mitkä olin reissullani kokenut.

Häähumusta ei ainakaan tingitä. Siauliain hääseurueen ajokki.

Kun sitten kerran taas tsekkasin ajopelini tilanteen, niin siinäpä oli vieressä rekka ja iso joukko riskiä miehiä. Ne ihailivat. Sanoin että voin siirtää Vespan pois, kun se on heidän tiellään mutta he kiistivät häiriön. He vain ihailivat eivätkä missään tapauksessa halunneet olla häiriöksi... siispä minäkin annoin olla :D

Liettuassa ja Latviassa muuten Vespa ei ole mikään tunnettu juttu. Skootterikin oli sanana heille outo. Ainakin englanniksi. Omalla laillaan se muistuttaa erilaisista elintasoista. Olemme samaa eurooppalaista perhettä, mutta meistä jotkut vaan on isompia. Ja jotkut saavat pikkuveljien ja siskojen lailla olla mukana.

Laivalla Vespa oli oikeiden moottoripyörien rivissä.

No mitä reissusta jäi sitten käteen? Kokemusta. 1715 ajettua kilometriä. Polttoainetta olin polttanut 2,92 litraa jokaisella sadalla kilometrillä. Ja ei, takapuoleni ei puutunut. Seuraavalla reissulla ajovarusteet ovat minulla paremmat, ja toivottavasti saan mukaani jonkun kaveriksi ajelemaan. Halukkaat ottakoot yhteyttä. Parin kolmen skootterin rypäs on huoltovarmempi, ja saattavatpa jopa kustannukset aleta kun majapaikkoja hommataan kimpassa. Tarvikepuoleen lisään itselleni vararenkaan/paikkauspullon ja varalle myös bensaa ja tilkan öljyä. Sittenpä ei tarvitse niiden tilanteesta olla niin huolissaan.

Minulla on unelma. Se vielä jäi toteuttamatta. Olisi kiva ajaa Vespalla Italiaan. Kesäni teema oli Vespalla Veronaan, mutta pääsin nyt vain köyhän miehen Pariisiin. Olenko pettynyt? No en. Minun Veronani oli tällä kertaa Liettuassa. Se riitti. Jano lähti mutta nälkä jäi. Parhaita ovat ne unelmat, jotka saavat vielä elää.

KATTO PÄÄN PÄÄLLE - DAY FIVE

Vuoden 2011 Baltian kierroksellani viivyin eniten Liettuassa. Se oli hinnaltaan halvin. Myös majapaikan etsinnässä Liettua osoittautui ainakin tällä reissulla kaikkein helpoimmaksi.

Ensimmäisenä päivänä olin ajanut Viron läpi Riikaan. Ilma oli hmm... kostea, ja halusin sisätiloihin nukkumaan. Yleensäkin majoitun hotellissa/motellissa/hostellissa/vierasmajassa tms kun olen tien päällä ja teltta tarvikkeineen on mukana vain varalla. Riikassa vanhan kaupungin liepeillä oli useita majoitusvaihtoehtoja, mutta suuri osa oli jo täynnä klo 17 aikoihin. hintataso suuressa kaupungissa ei myöskään ollut mikään erityisen halpa: useimmat single roomit olivat 55-75 euron välillä.

Viesbutis markkeeraa hotellia. Klaipeda.

Toisena päivänä ajoin illalla Liettuan Klaipedaan, ja nettijärjestelmien ennustuksista huolimatta löysin sieltäkin melko helposti yösijan. Tämä siitä huolimatta, että kaupungissa oli samaan aikaan 100 000 vieraan pippalot. Kaksi peräkkäistä yötä kertoo paljon hintavaihteluista: neljän tähden hotelli oli kolme euroa kalliimpi kuin halpa, elämää nähnyt venäläishenkinen vaihtoehto. Aina kannattaa siis vertailla.

Väylä vieraskodin pihaan oli haastava.

Reissuni neljännen ja viidennen yön asuin vierasmajoissa. Liettuassa en ollut selvittänyt etukäteen tarjontaa, mutta Joniskis nimisessä pikkukaupungissa oli selkeä opaste tien poskessa, ja sieltä se unipaikka löytyi. Viidennen yön majoituksen soitin ennakkoon Viron Viljandista. Sekin oli vierasmaja ja tasoltaan vielä liettualaistakin parempi. Ainoa ongelma sen kohdalla tuli sitoutumisessa, koska yli sadan kilometrin harhaanajon jälkeen olisin ehkä voinut yöpyä vähän lähempänäkin. Kaikessa on siis puolensa: ennalta varattu on varma, mutta myöhään päätetyssä on oma vapautensa.

Vespaa ei mielellään jätä yöksi kadulle. Kysyn siksi aina paikkaa myös ajopelille. Riikassa se oli alkupuheiden mukaan maksullinen, mutta lopulta jotenkin järjestyi ilmainen "safe place" hotellin sisäpihalta. Klaipedassa löytyi myös turvallinen paikka hotellinhenkilökunnan valvovien silmien alta. Venäläishenkisen hotellin henkilökunta kyllä nukkui aulan sohvalla, kun tulin myöhään kyliltä... Minulla on Vespassani kuitenkin hälytin ja levyjarrulukko. Ja vakuutus :)
Vespa herättää hyvää tuulta, ja sille tuntuu löytyvän helpommin yöpaikka kuin moottoripyörälle. Joniskisin vieraskodin puutarhasta poistettiin kukat ja pyykit ja pyykkitelineet. Portti aukaistiin ja menopelini opastettiin kapeaa kujaa pitkin takapihalle. Olin otettu.

Joniskis ja kaupan kalatiski. Tuore karppi tarjouksessa.

Sama ennakkoluulottomuus hinnoissa pätee myös ruokapaikan valinnassa. Terassit ovat kesällä viihtyisiä ja niissä ruoka on hyvää. hinta on ehkä kolmannes Suomen hinnoista. Silti aina kannattaa käväistä myös katsomassa mitä kaupoissa on tarjolla. Ja voihan sieltä ostaa evästä itselleen illaksi.

MAASEUTUMATKAILUA UMMIKKONA - DAY FOUR

Liettua Maizenai. Köyhän miehen Eiffel.

En ole mikään himomatkailija. Monet hienot kohteet ovat kohdallani kiertämättä, mutta minua kiehtookin enemmän katsella millä tavalla ihmiset muualla maailmassa elävät. Vanhoja kaupunkeja on monessa paikassa, mutta jotenkin niistä on onnistuttu tekemään turistirysiä, joihin en enää suunnattomasti ihastu. Olen myös käynyt monessa hienossa museossa ja restauroidussa linnassa tms. Ne toki kiehtovat tavallansa, mutta eivät ole enää retkilläni mikään välttämättömyys. Olen ihastunut enemmän alkuperäiskansojen elämään.
Baltian kierrokseni jälkimmäinen osa painottui vielä alkumatkaakin enemmän pikkuteille. Tavoite on tunnistaa kartasta kestopäällystetiet, joita pitkin pääsee sulavasti siirtymään isosta taajamasta toiseen. Ja jossa kuitenkin näkee matkalla pieniä kyliä ja maalaismaisemaa. Liettuan kartassa on tiet vedetty suurpiirteisesti pitkinä suorina viivoina kylien välille. Ja minkälaisia ne ovat sitten luonnossa? No ne ovat pitkiä suoria :D

Haikara on pelottavan suuri lintu. Tässä lapsia.

 Maaseutumatkailu voi olla Baltiassa motoristille joskus melko tuskaista.Varjostavia puita löytyy ehkä Virosta parhaiten, mutta Latviassa on vähemmän ja Liettuassa Vespa sai viilettää välillä kymmeniä kilometrejä ilman varjon hiventäkään. Onneksi tällä reissulla keli oli peltoajeluun sopiva, lämpöasteet 20-25 asteen välillä. Sain rauhassa katsella pellolla päivystäviä haikaroita, hevoskyydin kuljettamaa heinäkuormaa ja pihoihin kaivettuja viilentäviä lampia. Teknisiin ongelmiin piti varautua sen verran erityisesti, että lisäsin kuormassani juomavesivarantoa: muutaman kilometrin kävely ilman nesteytystä voisi olla vaikea paikka. Noh, teknisiä ongelmia minulle ei tullut.

Aina ei voi arvata teiden kuntoa. Aina voi muuttaa suuntaa.

Teiden kunto on usein arvoitus. Kahdesti osuin reitille, jonka olin arvioinut kestopäällystetieksi, mutta joka olikin sitten sirote tai sorapintainen. Onneksi ne olivat suhteellisen tasaisia ja kovapintaisia. eikä satanut. Pari kertaa tien kunto oli muuten luokattoman huono - ja esimerkiksi yksi tie oli murentunut yli metrin leveydeltä molemmista reunoistaan. Mutta siinäkin keskeltä löytyi vielä ajokuntoinen kannas, jota pystyin hyösyntämään. Joten nou hätä. Kävi kyllä mielessä, että vararengas tai paikkupullo olisi hyvä retkivaruste :)

Ennen valkoista taloa menee päätie...

Oman mausteensa kylämatkailuun tuo asiointi paikallisen väestön kanssa. Englanti tai saksa eivät ole kieliä, joita he ymmärtävät. Yllättäen eivät osanneet suomeakaan. Minä itse osaan venäjää seitsemän sanaa, jotka eivät olleet käyttökelpoisia. Kyläbaarissa tilasin ateriani piirtämällä - ranskalaisia ja makkaraa sain tilauksen mukaan. Ja runsaan salaatin. Hinnat erityisesti Liettuassa olivat selvästi Suomen hintoja alhaisempia: ruoka-annos puolen litran vissyllä maksoi kesällä 2011 noin kolme euroa.

Ihmiset olivat silti ystävällisiä. Vähän heitä kummastutti maaseutua viilettävä Vespa, mutta mielellään he tulivat keskustelemaan ja kyselemään faktoja sekä kertomaan elämästään. Tai näin tulkitsin: kieltä en ymmärtänyt. Olo oli kuin elokuvassa Käki, jossa venäläinen, suomalainen ja saamelainen kohtaavat sodassa ja purkavat toisilleen sydäntään. Kukaan ei ymmärrä toisen puhetta, mutta kaikki tulevat kuulluiksi. Niinpä minäkin kuuntelin monet tarinat reissuni aikana.

Onko maaseudulla ajelu turvatonta? Niin en ole kokenut. Olen motoristikaudellani ajellut myös Puolan maaseutua, ja vain kerran kohdannut ryöstäjän matkallani. Siinäkin oli kyseessä neidonryöstö puolalaisissa häissä. Mutta maaseudulla olen nähnyt myös monet hääseurueet ja juhlat ja monet hautajaiset sekä iloisia ihmisiä, jotka tyytyvät vähään. Oikeaa elämää. Suosittelen.

LASIN TAKANA LIETTUA - DAY TWO TO THREE

Minun tapani suunnitella reittejä on aika hmmm... väljä. Lomalla ei ole tavoitteita, ja näin ollen arvostan reitilläni enemmän sateettomuutta kuin kilometritehtailua. Siitä syystä en ajanutkaan toisena ajopäivänäni tukka suorana Puolaan, vaan etenin ensin rauhallisemmin Siauliaihin, josta olin kotijoukoilta saanut hyvän vinkin: ristikukkula.

Risti poikineen.

Yllätyksekseni löysin Riikasta ulos kuin tyhjää vaan. Googlemapsiin tekemässäni koereitissä olin ihmetellyt parin risteyksen muotoa, mutta U-käännökset ja vempautukset opin ymmärtämään kun ne tulivat kohdalle. Navigaattoria en käyttänyt (pohjoismaiden kartat eivät palvele Latviassa ja Liettuassa), mutta olin ostanut halpiskirjakaupasta Baltian maan jättikartan, joka oli hyvänä tukena reitin suunnittelussa.

Liettuassa Ristikukkula sijaitsee noin 15 km Siauliain keskustasta pohjoiseen keskellä peltoa. Tiekyltit eivät ole kovin informatiivisia näin muun maalaiselle, mutta minä olin painanut mieleeni sanat Si-Auli-Ai ja Kryzius ja Kalnas. Ajattelin että joku niistä toimisi ja niin tekikin. Se oli hieno paikka! Sinne mentäessä vasemmalla on maksullinen pysäköinti, mutta ei sinne moni mennyt. Siellä olisi ollut matkamuistoja. Minä parkkeerasin tien varteen muiden joukkoon. Ei kaikkia kylttejä tartte ymmärtää.

Ristikukkulalla on satatuhatta ristiä - ehkä - faktat löydätte varmaan itsekin googlettamalla netistä. Kannattaa hakea. Paljon isompi paikka kuin kuvittelin. Olin siellä lauantaipäivänä, jolloin mm. hääseurueet kävivät kartuttamassa ristimäärää omilla risteillään, joilla haettiin siunausta tuleville vuosille.

Kukkulavierailun jälkeen ajoin kaupungin keskustaan ja muistin miksi Liettua on niiiiiin kiva paikka. Broilerfile ranskalaisilla ja runsaalla salaatilla siistissä terassiravintolassa ja ruokajuomana kivennäisvesi - - se maksoi noin viisi euroa!! Lisäksi ilmaisia WLAN-yhteyksiä oli kaikkialla. Baareissa, ravintoloissa, hotelleissa, huoltoasemilla (ei nyt ihan korpikioskeilla) jne. Älypuhelinmaailman mekaksi pitäisi nimetä Liettua!!!

Terassin WLANissa suunnittelin loppupäivän reitit. Säätutka näytti Puolan ja Kaunasin suunnalla sadetta. kostutin sormeni huulieni välissä, nostin sen pystyyn ja tunnustelin tuulen suuntaa. Niin ja vilkaisin netistä sadetutkaa vielä kerran. Otin suunnaksi lännen ja kohteeksi Klaipedan. päätin poistua samalla pääteiltä ja siirryin maalaismaisemiin. Hyvästi rekkaliikenne ja koheltavat ökyautoilijat. Matkaa Klaipedaan taitoin 20-30 kilometrin stinteissä - ja meno muuttui mukavaksi. Matkalla näin mm. kuinka hevospeli on yhä käyttökelpoinen heinähommissa.

Erämaan keidas. Sulo Vilenin salattu tytär?

Liettuassa ja Latviassa en nähnyt bensa-automaatteja oikeastaan lainkaan. Sulo Vilenejä sen sijaan oli aina siellä täällä. Ainakin päiväsaikaan viinaa ja bensaa sai riittävästi kun oli valppaana. Bensa luonnollisesti paljon halvempaa kuin Suomessa. Niin ja viina kai kanssa. Tankkauspaikat ovat kuitenkin joskus harvassa kun Vespan toimintasäde on kuitenkin aika vaatimaton. Bensavalo paloi reissussani kerran, ja sekin vähän pelästytti.

Meripäivien ainoa paatti?

Illaksi ehdin Klaipedaan. Siellä oli Sea Festival, jonka olemassa olosta hotellini venäläinen emäntä ei muka tiennyt mitään. Hotelli oli sellainen hieman epäsiisti ja hinta 55 euron luokkaa, jolloin telttaa en siis käytä. Vaikka kunto olikin välttävä - "hotellilla". Sea festivalissa oli yli 100 000 vierasta, ja koska ilmapiiri oli mukava niin päätin jäädä sinne kahdeksi päiväksi. Toisen yön nukuin neljän tähden hotellissa, joka maksoi kolme euroa enemmän. Siellä oli myös vartioitu parkkitalo Vespalle. Välipäivänä kävin läheisessä luonnonpuistosaaressa uimassa ja syömässä hyvin. Ilma oli kaunis ja ilmapiiri leppoisa. Englantia puhuivat baareissa ja hotelleissa ja ravintoloissa - mutta vain työntekijät. Tavallinen kansa puhuu sikäläistä kieltä tahi venäjää.

Illalla olin muuten yhdessä jazzbaarissa. Pääsin saatillekin. Yksi mummu oli tullut katsomaan kun poika tai pojanpoika oli siellä soittamassa. 101-vuotiaan jalat väsyivät niin talutin sen kotia kohti ....

HIGH WAY IS MY WAY? DAY ONE

Baltiankierrokseni kesällä 2011 ajoittui epävakaan sään aikaan. Olin siirtänyt lähtöni aikaiseen aamuun, ja heräsin aamulla klo 4.30 armottomaan kaatosateen kohinaan. Olin varma, että kastun täydellisesti jo ajaessani Hämeenlinnasta Helsinkiin auringon noustessa vaan toisin kävi: pääsin kuivana laivaan.

Ukkos- ja saderintamat piiskasivat Viron pohjoisrannikkoa, mutta jotenkin onnistuin luovimaan Via Balticaa sateettomassa säässä aina Riikaan saakka. Siellä "mokkatakkimies" (laivalla isojen motoristimiesten antama lempinimi :D ) oppi ymmärtämään, miksi oikea ajoasu on joskus paikallaan. Ukkos/sadekuuro tulla ryöpsähti juuri silloin, kun seisoin liikennevaloissa - mitään ei ollut tehtävissä. Paitsi hymyn hyydyttäminen. Olin ajanut yli 400 km päivän aikana tuurilla kuivin jaloin - viimeiset 14 km sitten huonommalla tuurilla.

Teiden kunto Via Balticassa ei ollut mieleeni. Paikoin "ura" on tosi kaunis nimitys tien profiilille - vespamiehen näkökulmasta kyse on enemmän "vako"-profiilista. Urien välissä on nimittäin paikoittain selkeä harjanne, johon 12 tuumaisella renkaalla ei ole ilo osua. Varsinkin Latvialaiset autoilijat koheltavat menemään reippaanlaisesti, ja hamuavat kaksipyöräisen viereen kyttäämään ohituspaikkaa seuraavasta. Juuri näiden vakojen vuoksi en aina ollut kovin innostunut muuttamaan omaa ajolinjaani hyväksi havaitsemastani kohdasta toisaalle. Riitaa en kuitenkaan haastanut. Kuulin muualta, että sadekelillä ajolinjan valinnalle lisähaasteen tuo uriin jäävä vesi. Ymmärrän yskän.

Latvia. Välillä voi rauhoittua ja kuunnella meren kohinaa.

Virossa tie on leveää ja maaseutumaista. Siinä oli ilo ajella, jos tykkää leveästä ja maaseutumaisesta tiestä. Latviassa tien reunat ovat rehevämpiä, ja päällimäiseksi mielikuvaksi jäi liikennemerkkiviidakko, josta hämäläispoika ehti hädin tuskin lukea puolet ennen kun päätökset oli jo tehty. Riikaa lähestyttäessä on moottoritien pätkä ja kaupunkiliikenne alkaa jo varhain.

Ehkä johtui sateen uhasta - toteutuneesta - tai jostain muusta, mutta ajaessani oli tunne etten osu Riikan keskustaan ikinä. Löysin kuitenkin vanhaan kaupunkiin, josta etsin itselleni hotellista yösijan. Hinnat vaihtelivat 55-75 euron välillä, ja yleisilme pikkuhotelleissa oli ihan siisti. Hostellit eivät juuri hotelleista eronneet, mutta niissä ei ollut vapaita paikkoja. Vespalle ei mikään majatalo luvannut yösijaa muualta kuin kunnallisesta parkkitalosta (10 latia), mutta kun olin majoittunut, niin oman hotellini portsari kävi sanomassa että hänellä voisi olla paikka. Kun tuo onkin noin pieni ja sievä. Eikä mikään machopyörä. Sain ajaa Vespani hotellin sisäpihalle keittiön ikkunan alle, ja siinä se lepäsi hamaan seuraavaan aamuun asti.

Minun Vespani yöpyi peiton alla. Varashälyttimet kytkettynä. Ja levyjarrulukko paikalleen asennettuna. Hätävarjelun liioitteluako? En tiedä. Ainakin ajoin omalla Vespallani koko matkan.

BALTIAN VESPAVÄYLILLE

Tausta minulla on aikuisiässä aloitetussa motoristiharrastuksessa. Tai motorismi, koska en harrasta motoristeja vaan moottoripyöriä. Ja niissäkin tein kesällä 2010 valintani: vaihdoin ison matkapyörän Vespaan. Pienemmät kulut, kevyempi käsiteltävyys ja hitusen hauskempaa. Enempikin sain kun halusin.

Matkan valmistelu oli loppuviimeksi aika vaatimatonta. Koska Vespallani oli ohjekirjan mukaan variaattoriremmin vaihto 500 km päässä, niin sen päätin vaihtaa ennen lähtöäni. Samoin uusia kuluneen takarenkaan, jonka irroitus tuli ajankohtaisesti vielä toistamiseenkin juuri ennen lähtöä renkaan venttiilin katkettua. Tulipa treenattua. Huoltovimman ollessa päällä päätin vielä puhdistaa ja öljytä ilmansuodattimen ennen lähtöä. Ja tankata. Ja siinä se sitten olikin. Perushuollettu menopeli täynnä menohalua ja menovettä valmiina. Ja kuski koreana.

Vespa pakattuna ja valmiina laivaukseen.

Varusteet olin pohtinut etukäteen. Teltta ja makuupussi löysivät paikkansa etutelineeltä. Hätämajoitteena toimimisen lisäksi niiden tehtävä on tasapainottaa kuormaa. Etutelineen tavarat sijoitin mustaan, suomalaiskansalliseen lepattavaan jätesäkkiin - seuraavalle reissulle keksin kyllä jonkun näppärämmän pakkauksen: batman-style Vespa ei ehkä ole se mitä uljaalta mustaltani odotan. Moottoripyöräreissuissa olin jo oppinut, että pakattu ajopeli on helposti taka- ja yläpainoinen. Siispä tietoisesti pakkasin kuormani niin keskelle ja alas Vespaa kuin mahdollista.

Satulan alle sijoitin Vespan yöpeitteen ja ilmatäytteisen makuualustan sekä työkalut. Työkaluja otin mukaan hieman normaalia enemmän mukaan, koska olin nyt liikkeellä yksin. Pieniä hylsyjä, 13-, 15- ja 17 mm lenkkiavaimet, kuusiokoloavaimia 2 kpl, ja torx-kärki, joka sopi hankkimaani minihylsysarjaan. Jakoavain ja muutamia muita perus ruuvikärkiä. Niin ja eristysnauhaa. Yhdet pihditkin. Ajattelin kuitenkin, että vian osuessa kohdalle olen mahdollisimman omavarainen: ennakoin kielimuuria etelään ajaessani.

Laukut rajoitin kahteen. KAPPAn putkimallinen oli ns. hotellipakkaus, jossa ovat vaihtovaatteeni, pesuvermeet yms. ja lisäksi sen päätytaskuun mahtuvat sadevarusteet. Sadesuojalla varustetun putkilaukun kiinnitin takamatkustajan paikalle kahdella mustekalalla, jotta se olisi helppo irrottaa tankkauksen ajaksi.

Takalootaan sijoitin motoristikaudelta jääneen tankkilaukun, joka malliltaan on käytännöllinen, ja jonka voisin ottaa tauolla mukaani, kun halusin sijoittaa kypäräni takapoksiin. Arvoesineiden lisäksi säilytän tankkilaukussa sellaisia varusteita, joita kuvittelen tarvitsevani päivän aikana (kartat, kamerat, juomapullot jne). Vespan takapoksi on sen verran tilava, että sinne jäi vielä ylimääräistäkin tilaa käytettäväksi tarvittaessa matkan aikana.

Ajovarustevalinta oli kohdallani epäonnistunut. Päätin, että pärjään nahkatakilla ja farkuilla enkä raahaa mukanani moottoripyöräilystä tuttua raskaampaa ajopukua. No mokkatakkimiehen seikkaillessa mieli muuttui: tuulessa ja sateessa kaipasin parempaa ajoasua - ensi kerralla sellainen on matkassa. Nyt ajokelit vaihtelivat 20-25 asteen välillä... jos mittarissa on 30 astetta niin mieli voisi olla toinen. Sadeasu minulla toki oli mukana, mutta sekin sellainen kevyehkö, jonka kuvittelin riittävän vespamiehen matkaan. Se kyllä toimi niin hyvin kuin odotinkin - -jos ehdin sen ylleni vaihtaa :D

Seikkailu voi alkaa.

Harkinnassa minulla oli vielä ottaa mukaan 2-3 dl moottoriöljyä pahan päivän varalle sekä litra bensaa. En kuitenkaan niitä ottanut, kun ajattelin että haisevat kuitenkin ajovarusteiden seassa. Jälkeen päin ajateltuna olisivat ehkä vähentäneet niskajännitystä - erityisesti se varabensa. Vararengaskin voisi olla kiva, tai ainakin sellainen vaahtospraypaikkauspullo on varmaan hyötyvaruste silloin, kun seikkailee Baltiassa. Baltian kokemukseni vuodatan blogini seuraavassa osassa.

VESPALLA VERONAAN

No se on ollut teemani tänä kesänä. Nyt täytyy myöntää, että en tiedä missä minun Veronani on. Sen tiedän jo nyt, että ei se ole Italiassa asti. Ei tänä vuonna.

Mutta omaa Veronaani kohti aion nyt lähteä. Lähden sinne missä puhaltavat raikkaat tuulet, ja missä vesi saa vihmoa kypärääni jos aurinkoisia päiviä ei matkalleni siunaannu. Parina kesänä olen reissannut moottoripyörällä, ja sitä ei ole ihmetellyt kukaan. Yleinen käsitys on se, että motoristin elämä on huoletonta ja elämä on tarkoitettu seikkailuksi. Nyt kun liikun Vespalla, niin "oikeastiko"-kysymykset ovat jokapäiväisiä. Ehkä aiheellisiakin... sen tiedämme noin viikon kuluttua.

Rengashommiin jouduin jo ennen lähtöä. Venttiili poikki.

Ennen oli toisin. Vespat olivat vaatimattomampia, luottokortit varakkaiden erikoisuutta. Kielitaitokin oli yleisesti niin ja näin, kun hämeen murretta ei kovinkaan Suomen ulkopuolella osattu. Ja köyhä matkalainen taas ei juuri muuta. Silloin on ollut todellisia sankareita, kun Vespalla on huristeltu edes Ahvenanmaan ympäri.

Vuosikymmeniä sitten Vespa tai joku muu kevytajokki oli ainoa mahdollisuus jo pelkästään varallisuuden vuoksi. Nyt se on olevinaan jotain ekstremeä. Joku reissaa Vespalla, mutta toinen minikaivurilla. Soutaenkin on tänä kesänä maailmaa valloitettu - ja siitäkin saatiin aikaan lähestulkoon kansainvälinen konflikti. Melonta, rullaluistelu, uintivaellus. Siinä joitakin etenemistapoja, joita olen sattunut kuulemaan radiosta ajellessani. Todellisia sankareita tänä kesänä olivat fillarilla ranskan ympäriajoon osallistuneet: piikkilankaesteihin törmäily ja joukkokolarit olivat kuin muistikuva menneisiin aikoihin.

No nyt minun suoritukseni alkaa. Vespa on pakattu. Ja minun Veronani odottaa. Ennakkotietojen mukaan odottaa myös aamulla sadealue. Mutta se on sitä ekstremeä. Ootko ajellut sä sadepilven alla, veden virratessa pitkin vaatteitas... ootko lyhentänyt matkaas laulamalla... onko laulu soinut eessä takanas...

Suvussani on muuten joku kulkutauti. Tätä kirjoittaessani on nuorimmainen poika ollut kavereidensa kanssa Lapissa. Omalla autollaan - sekin on ekstremeä. Ajelevat kotiin päin paluumatkalla. He valloittivat jäämeren. Ei maar - tarttee valmistautua nyt aamuun. Nyt olen jo päivän myöhässä, kun takarengas tyhjeni yllättäen. Toisaalta kivempi se remppa oli sittenkin ehkä tehdä kotona.

KÄÄNTEENTEKEVÄÄ

Ennustaminen on vaikeaa. Etenkin tulevan ennustaminen. Ja nyt puhun liikenteestä. Olen nimittäin lomani aikana opetellut tunnistamaan merkit, joiden perusteella osaan arvata tulevan. Tässä muutama vinkki.

Jono kulkee pikatietä keskivertoa vauhtia. Yht'äkkiä vauhti alkaa hidastua. Jarruvalot alkavat rytmittyä aaltoilevaksi liikkeeksi. Etummainen auto - ikääntynyt diesel - alkaa huojua ajorataa vasemmalle ja oikealle. Horjumiselle ominaista ovat pitkät, loivat kaarrokset. Mikä se on? Oikein. Tämä eka oli helppo. Se on Mäkisen mökki. Sukulaismies siihen poikkeaa viidentoista vuoden tauon jälkeen. Ja muisti reitin muitta mutkitta.

Jono  kulkee keskustan ruuhkassa epätasaisella vauhdilla. Jokaisessa valoristeyksessä jäädään punaiselle., Edellä ajavan takapuskuri on välillä yllättävän lähellä etupuskuriasi. Hän ajaa ehkä liiankin lähellä. Yhtäkkiä edellä ajava käännähtääkin oikealle, mutta pysähtyy. Sen jälkeen vilkku oikealle syttyy jarruvalojen seuraksi. Vältät törmäämisen täpärästi. Mikä se on? Se on se trendikäs nuori ja energinen naiskuljettaja, joka puhuu kännykkään ja syö purkkaa vaivattomasti ajaessaan. Ei häiritse keskittymistä. Hän kääntyi oikealle kuten pitikin. Hyvin näet jaksoin keskittyä :D

Kristallipallo.

Pikatie, vauhti reipas ja jono katkeamaton. Kolme mopoa, joista viimeinen on moposkootteri. Suunta alkaa elää. Päät pyörivät jonon kärjessä, mutta katse ei osu taakse. Peileistä katsotaan vain historiaa. Mopon ajolinja alkaa lähetä uhkaavasti keskilinjaa, ja noin kaksikymmentä metriä ennen tienhaaraa menopeli heilahtaa vasemman kaistan yli tien pientareelle ja sieltä oikopolulle. Jono jarruttaa, mutta torvetkaan eivät soi - miksi ne edes soisivat, kun syylliset ovat jo metsässä. Mikä se on? Oikein . . . kesämopo!! Ja perässä kaksi sen lajitoveria.

Nyt taas maantiellä. Henkilöauto ja peräkärry, jonka vauhti alkaa hidastua yllättävän nopeasti.. Kärryn valot alkavat vilkkua järjestyksessä: oikea parkki, vasen jarruvalo, pimeä, oikea parkki, vasen jarruvalo, pimeä.... Mikä se on? No kääntyyhän se. Hidastamme ja katsomme kauempaa minne. Aarne se siinä vie mökille sementtisäkkiä peräkärryllä. On se niin näppärää, kun kerran vuodessa voi käyttää omaa kärryä!!!

Pitkä suora ja keltainen viiva. Edessä vaaaaaaaaltava härveli, jossa piikkejä sojottaa joka suuntaan. Mutamöhkäleitä. Savipaakkuja. Ainakin neljä riuskaa rengasta. Tyyli pomppiva. Mikä se on? Maaseutua ei voi tuoda, mutta voi ainakin seurata hitaasti sen etenemistä.... Peltotraktori se siinä siirtyy pellolta toiselle. Tai puimuri. Ajoneuvolaji selviää toisinaan vasta lehdestä.

Ja sitten niitä, jotka kulkevat tyylillä.

Jono kulkee kylätietä keskivertoa vauhtia. Autoja on harvakseen, mutta niitä on näkyvissä koko ajan. Tien piennarta kulkee leningissään elämän ehtoopuolta tavoitteleva polkupyöräilijä. Mummupyörällä. Huivi on tiukalla ja kernistä tehty kauppakassi tarakalla. Kassissa on marimekkokuosi ja kyydissä kevytmaitoa. Ja papalle pilsneri. Mutta nyt tarkkana: oikea olkapää eteen ja ylös, ylävartalo nojaa vasemmalle ja pää kallistuu oikeaa olkaa vasten. Pää kääntyy lievästi vasemmalle ja katse jyrkästi vasemmalle. Vasen käsi alkaa vetää ohjaustankoa. Mikä se on? Se on Hiliman suuntamerkki. Vasemmalle singahtaa.

Näitä kun miettii, niin huomaa kuinka väärässä suomalaisten jäyhyyttä korostavat ihmiset ovatkaan. Mekö muka emme viesti tai kuuntelisi toisiamme? Päin vastoin!!! Onnettomuustilastojen valossa kuuntelemme tarkkaankin - yllättävän harvoin nimittäin rysähtää. Me kuuntelemme sitä body languagea. Ja kehon viestinnän mikromerkkejä. Ruumiin kieltä eläväisessä liikenteessä.

KYLLÄ MEKIN MAMMAN KANSSA

On se vaan hämmästyttävää, kuinka paljon hyvää mieltä ajopelini Black Beauty, uljas musta lulla voi saada aikaan. Kun päivä paistaa ja kromi kiiltää, niin erityisesti iäkkäille ihmisille tulee joulu. Keskellä kesääkin. Eli vanhakin jo nuortuu... jne.

Kun uljaan puna-mustan Vespani kanssa ajelen raitilla ja pistän hetkeksi parkkiin kioskin kulmalle , niin jo pyörii seitsemänkymppisiä pikkupoikia Vespan ympärillä kuin häkkärät. Muistelevat aikoja kun hekin ennen. Mamman kanssa ajeltiin paljonkin, kertovat he. Ja että Vespa oli valkoinen tai oranssi. Pilvisiä päiviä ei ollut, paitsi joskus riiuureissulla sankaritarinoissa. Kun bensa haisi ja ajomatka muuttui kävelymatkaksi. Mutta niitä ei muisteta. Taukopaikalla kuulemani tarinat lämmittävät joka kerta. Niistä huokuvat kauniit muistot. Ja se mamma - hän harmaapäisenä säestää vieressä posket yhä hehkuen.

Muistot lämmittävät. Vaikka läheltäkin. Kuva Hämeenlinnasta.

Vespa yksinkertaisesti vaan on symppis ja herättää siksi kauniita muistoja. Siinä ei ehkä ole sitä tiettyä maskuliinisuutta, mutta siinä on jotain turvallista ja pysyvää. Miettikääpä Vespan mallien kehityskaarta ihan sieltä alkuajoista lähtien - mikä on muuttunut? Niinpä. Väri ja ilmanottoaukkojen paikat. Olisi kiva olla työkseen se markkinamies, joka joka vuosi myy juuri tuon kulkupelin kehitystyön merkittävänä mallimuutoksena. Suorastaan käänteentekevänä uutuutena.  Mallina, jonka vuoksi historiaa ei kohta muisteta.

Vespaa en ehkä ensimmäisenä kutsuisi dynaamiseksi ajokiksi. Tai ehkä siinä mielessä, että downshiftaaminen on nyt muotia - ja Vespa teki sen jo 65 vuotta sitten. Vespa ei varsinaisesti myöskään ole konservatiivinen vaan enempi aikansa radikaali: historiasta löytyy nuoruus ja hulluus Vespaksi pukeutuneena juuri kaikissa hulvatonta nuoruutta kuvaavissa vanhoissa valokuvissa tai elokuvissa. Loma Roomassa. Modit, jotka tuunasivat Vespan katukelpoiseksi. Seikkailutarinat ja sankaruudet.

Ehkä se ydin onkin siinä. Hanki oma Vespa ja löydä sisäinen sankarisi!! Sisäinen sankaruus loistaa vespistissä yhtää uljaana kuin perheestään huolehtivalla perheenisällä ylpeys omasta perheestä. Ei ehkä trendimaailman kärjessä, mutta sisäisesti ihailtu. Sillä ei päästä Sport Magazinen kanteen, mutta siitä kirjoitetaan lämmöllä päiväkirjoissa. Tallennetaan muistikuviksi. Tuttu ja turvallinen. Ja wanhassa on vara sen verran hyvä, ettei uuteen ole tarvetta vaihtaa. Vain vähän väriä ja ilmanottoaukkojen säätöä.

Vespaa romantiikannälkäisille.

Kyllähän turvallinen perheenisäkin aina koettaa tehdä jotain radikaalia mallivuosien välillä. Laihduttaa vaikka. Rasvanpoltto jää kuitenkin sen verran maltilliseksi, että suurin osa ei muutosta edes huomaa. Jää vain sisäinen vespisti. Joka joskus mamman kanssa...

ITALIALAINEN TAKAPYÖRÄN IRROTUS

Italialainen takarenkaanvaihtolaulu menee näin:

Tässä on Vespa, jossa on takapyörä, jonka irrottaa Timppa.

Tässä on Vespa, jossa on takapyörä, jota sitoo pulttiviisikko, jonka irrottaa Timppa.

Tässä on Vespa, jossa on takapyörä, jota sitoo pulttiviisikko, jonka peittää ripustustuki, jonka irrottaa Timppa.

Tässä on Vespa, jossa on takapyörä, jota sitoo pulttiviisikko, jonka peittää ripustustuki, jota junnaa pyöränmutteri, jonka irrottaa Timppa.

Tässä on Vespa, jossa on takapyörä, jota sitoo pulttiviisikko, jonka peittää ripustustuki, jota junnaa pyöränmutteri, jota panttaa kolmekin pulttia, jotka irrottaa Timppa.

Tässä on Vespa, jossa on takapyörä, jota sitoo pulttiviisikko, jonka peittää ripustustuki, jota junnaa pyöränmutteri, jota panttaa kolmekin pulttia, jotka on pakoputken takana, jonka irrottaa Timppa.

Tässä on Vespa, jossa on takapyörä, jota sitoo pulttiviisikko, jonka peittää ripustustuki, joka roikkuu
iskunvaimentimessa, ja jota junnaa pyöränmutteri, jota panttaa kolmekin pulttia, jotka on pakoputken takana, jonka pultit on katteen alla, jonka irrottaa Timppa.

Tässä on Vespa, jossa on takapyörä, jota sitoo pulttiviisikko, jonka peittää ripustustuki, joka roikkuu iskunvaimentimessa, ja jota junnaa pyöränmutteri, jota panttaa kolmekin pulttia, jotka on pakoputken takana, jonka pultit on katteen alla, joka aukeaa hylsysarjalla, jota käytti Timppa. 

Siispä katteet sivuun, pakoputken kiinnitys irti, ripustustuen mutterit irti, pyöränmutteri irti, iskunvaimentimen vääntöirrotus, pyörän pulttiviisikko irti - näin pyörän irrotti Timppa.

Huomenna kenties toinen säkeistö:

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti.

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti, ja jonne kierretään pulttiviisikko, jotka asensi Timppa.

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti, ja jonne kierretään pulttiviisikko, joka peitetään ripustustuella jonka asensi Timppa.

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti, ja jonne kierretään pulttiviisikko, joka peitetään ripustustuella, jonka sitoo pyörän pultti ja jonka asensi Timppa.

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti, ja jonne kierretään pulttiviisikko, joka peitetään ripustustuella, jonka sitoo pyörän pultti ja jonne väännetään iskari kiinni jonka asensi Timppa. 

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti, ja jonne kierretään pulttiviisikko, joka peitetään ripustustuella, jonka sitoo pyörän pultti ja jonne väännetään iskari kiinni, ja joka kiinnitetään kolmella pultilla jotka asensi Timppa. 

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti, ja jonne kierretään pulttiviisikko, joka peitetään ripustustuella, jonka sitoo pyörän pultti ja jonne väännetään iskari kiinni, ja joka kiinnitetään kolmella pultilla, joka peitetään pakoputkella, joka on kiinni kolmella pultilla jotka asensi Timppa. 

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti, ja jonne kierretään pulttiviisikko, joka peitetään ripustustuella, jonka sitoo pyörän pultti ja jonne väännetään iskari kiinni, ja joka kiinnitetään kolmella pultilla, joka peitetään pakoputkella, joka on kiinni kolmella pultilla, ja joka myös kiinnitetään katteen alle jotka asensi Timppa. 

Tässä on Vespa, jonka takapyörä on irti, ja jonne kierretään pulttiviisikko, joka peitetään ripustustuella, jonka sitoo pyörän pultti ja jonne väännetään iskari kiinni, ja joka kiinnitetään kolmella pultilla, joka peitetään pakoputkella, joka on kiinni kolmella pultilla, ja joka myös kiinnitetään katteen alle yhdellä kunnon mutterilla jonka asensi Timppa. 

Huh. Sokalla en saivarrellut. Sellainen piti kiinni pyörän mutteria, joka sitoi ripustustukea, joka peitti pyörää joka oli.... :D

VIISAAT VÄYLÄT

Suomalainen tienrakennus ei nauti tällä hetkellä täyttä luottamustani. On täällä kylmä ja siksi jää... Se on totta. Mutta se selittää vain railot ja pomput.

Peräänkuulutan nyt teiden kauneusarvoja. Olen juuri tallustellut Wienin katuja pari päivää, ja ihaillut sitä kortteleiden kirjoa mikä on jo keskustan alueella. Mukulakivetystä tai vastaavia täällä ei ole haudattu, vaan sileäksi kuljettu kivi saa yhä lämmöllään olla merkki historiasta ohikulkijalleen. Jokainen kuja on erilainen. Levähdyspaikka, silta tai patsas on tällätty siihen missä joenmutka antaa aihetta pysähtymiseen. Jos ei jokea ole niin vanhoja rakennuksia on.

Täkäläistä kiireettömyyttä myös ihailen. Aggressio on poissa ajotyylistä ja kirjava vespajoukko täydentää rauhallista ilmapiiriä. Tulee hyvä olo. Arvoautot liikkuvat tyhjäkäynnillä. Ainakin lähes.

En tiedä millä ydinkeskusta on saatu näin väljäksi. Varmaan täällä parkkipetet ja parkkipirkot ovat kovasti parjattuja. Raitiovaunuja ja busseja ainakin menee tämän tästä, joten uskon että sujuva joukkoliikennekin rohkaisee jättämään auton kotiin.

Ollapa meilläkin sellainen pääkaupunki, jossa hevosvaljakot kulkisivat turistikuormasaan esittelemässä keskustaa Sibeliuksen soidessa taustalla. Finlandia hymnin seesteinen osuus avautuisi ilmoille samaan aikaan kun senaatintori ilmestyisi näköpiiriin. Mutta se melu. Sekin pitää saada pois, jotta kavion kapse kuuluu. Ja betonit piiloon jotta historialle jäisi tilaa. Meidän pitää tehdä se itse.

MELKONE!!

MTV3:lla oli keväällä kiva kampanja, jonka ydinsanoman mukaan suomalaiset ovat moottorikansaa. Hautajaissaatossakin kaikkien mielessä väijyy se tärkein kysymys. Elämän ydin, johon janotaan vastausta arkkua kannettaessa. Mikä kone? (ruumisautossa) Ja vastauksen saatuaan kantaja jatkaa saattotyötään huojentuneena: yli 300 hevosvoimaa. Allekirjoitan omilla kokemuksillani täysin kyseisen kampanjan. Se on hyvä.

Kun meikäläinen vaihtoi matkapyörän (1300 cc) Vespaan, niin sama kysymys on kaikkien tuttujen ja tuntemattomien huulilla heti ensimmäisenä: mikä kone!!?! Niinkuin sillä nyt olisi merkitystä!!  Ajatelkaa nyt - olenko hankkinut Vespan sen hurjan luonteen takia. Haaveilenko aiheuttamastani kuminkärystä pääkadulla? No en. Minun ajatusmaailmani aarteeni käsittelyssä sisältää toisenlaisia arvoja.

Toisten on vaikea ymmärtää, että ajoneuvon voi omistaa vain koska se aiheuttaa hyvää mieltä. Ehkä hyväntuulisuutta. Pitäisi kysyä ennemmin että kuinka leveä hymy. Tai että saanko jo nukuttua kun olen niin pakahtua omistamisen onnesta.

Olen hyvin epätekninen henkilö. Tottakai tiedän koneista jotakin. On olemassa rivinelosia, jotka siis lienevät nimen perusteella kaikkein yleisimpiä (vrt riviedustajat). Sitten on nelitahti- ja kaksitahtikoneita - musiikkimiehenä etsin kuumeisena löytäisikö jostain kolmitahtikoneen, jonka avulla matka taittuisi kuin tanssi vaan. Merimieshenkisesti. Kone rallattaisi kalastaja eemelin valssia rantabulevardia ajellessani.Tai aamua airistolla.

Ja onhan noita. V-koneita - mitä enemmän koneessa on veetä niin sen enemmän veetä kuulee kassakoneen äärellä kun pyöränomistaja maksaa laskua korjaamolla. V2 kuulostaa jo pahatapaiselta. V6:ssa on jo veetä liikaa...Niin ja totta tosiaan: Bokserikoneet. Epäilen, että Vespani kone ei ole bokseri vaan enemmän puudeli. Niin hyvätapainen se on.

Tiedän kyllä mikä kone Vespassani on. Se on MEL-kone. Mukavasti Etenee Lulla. Kaikkein pyhin on Vespassani sijoitettu kaikkein pyhimmän suojelukseen, koska istun sen päällä. Eikä minun tarvitse tietää mikä se on sisimmältään. Kunhan se käy. Mielellään käy kaikkialla ja ottaa minutkin mukaansa. Ja pitää hyvää niistä kaikista kahdesta kymmenestä kahdesta hevos... ponivoimasta, jotka siellä korskuvat malttamattomina pellin alla.

On toki tärkeää, että koneessa on tehoa riittävästi. Perustellaan aina, että tehoa tarvitaan mm. turvalliseen ohittamiseen. Ettei sitten haittaa, jos vaikka vähän arvioi väärin ja pitää pelastautua. Hmmm. Onnettomuustuutisissa ei ole silmiini osunut kertaakaan tarinaa, jossa joku olisi heittänyt henkensä tehon puutteen takia. Sen sijaan ehkä parikymmentä kertaa viime vuonna järjen ja tehon käytössä olisi ollut tehostamista - siis onnettomuusuutisoinnin mukaan. Sen verran tuli kuolonuhreja motoristeista. Nyt tulee se perimmäinen kysymys. Että mikä kone? Onko sillä enää niin väliä.

P.S. Monet miettivät moottoripyörän olevan peniksen jatke. Ja että Vespa ei sitä olisi. Mutta on varmaan sekin. Se ei vaan ole yhtä pitkä :D

JOHAN POMPPASI!

Niin se menee. Ensin sitä odottaa lumien sulavan. Sitten lumet sulavat ja odottaa ilmojen läpiävän. Ja ilmat lämpiävät ja jäljelle jää odotus: kunhan routakausi menisi ohi niin pääsisi Vespalla todella tien päälle. Ja sitten pääsee - mutta pitkältä on tuntunut odotus, jossa odottajan lohtuna ovat kuitenkin olleet ne "paremmilla" teillä vähän väkisinkin ajetut lenkit. Maistelun vuoksi.

Kesällä jaksan ihailla aina kotiseutuni maaseudun tieverkostoa. Mutkia on ja mäkiä. Loistavia asfalttipätkiä, jossa ei ole juuri muita liikkeellä. Peltoaukeita, jossa viima kasvaa vespistilläkin ja kypärän tuottama kohina on lähes korvia huumaava. Kevät on ihailun suhteen eri juttu. Routa muokkaa tiet kumpuileviksi, ja kun tien levyiseen pomppuun ajaa pienipyöräisellä menopelillä niin jo pomppas! Ainakin jos ei ehtinyt jaloilla joustaa. Onneksi useimmiten tipahtaa takaisin satulaan.

Omalta kantiltaan oppii ymmärtämään myös mikä on se kilometrinnielijä. Tiedätkö? No se on se mutkapaikkaan syntynyt pitkä railo tai halkeama, jonka on maa niellyt. Juuri sopivasti renkaan levyinen jotta voisi siitä sukeltaa maan rakoon. Silloin sitä miettii, että pärjäisikö moottoripyörällä Suomen arktisissa olosuhteissa kuitenkin paremmin...

Peitto jalkojen suojaksi ja liikkeelle.

Minulla oli maaliskuussa tilaisuus käydä katsomassa Sveitsin kevättä, jossa lajitoverimme kevään korvalla olivat juuri aloittamassa kesäkauttaan. Jotenkin jäi sellainen maku, että siellä nimenomaan skootterit olivat suosittuja kevään ajokkeja. Moottoripyöriäkin näki silloin tällöin, mutta skoottereita oli liikenteessä selkeästi enemmän. Mietin syytäkin, hmmm. No ainakin tieverkosto vierailemassani Montreuxissa ja Genevessä on niin paljon ruuhkaisempi ja nopeusrajoituksia täynnä, että variaattorivetoinen kulkupeli on vaivaton käsitellä. Mäen rinteillä sijaitsevan omakotitalon idylliin aito Vespa sopii rähinäpyörää paremmin. Eikä kovaääninen moottoripyörä muutenkaan ole ehkä kovin ihailtu kohde kadulla, jossa satakielet kilpailevat muiden liikkujien kanssa alppiruusujen huomiosta.

Kiinnitystapoja on moneksi.

No oliko siellä sitten lämpimämpi? Päivällä oli. Mutta sikäläiset skootteristit eivät olleet jääneet murehtimaan ilman lämpenemisen hitautta. He olivat ottaneet polvipeitot käyttöön. Olen nähnyt Vespaankin kuvastoissa myynnissä samanlaisen "bat-peiton" - jalat peittävän peitteen, jonka avulla skootterin käyttökausi pitenisi huomattavasti. Suomessa en ole moista nähnyt kuitenkaan käytössä, vaikka omassakin Vespassani jalkatilan lämmön ohjaus on varmaan tarkoitettu hyödynnettäväksi. Kai se koetaan noloksi.
Ehkä jonain päivänä maalaisjärki voittaa tyylittelyn Suomessakin. Ja ajelemme hymy huurussa pakkasen kuivaamilla teillä jo helmikuun pakkasessa. Jos vaikka sen Bat-peiton lämmön ohjaisi takin helman alle. Ja sieltä erillisen ohjurin avulla kohti kasvoja. Mitäpä kotitarvevirittäjä ei tekisi, että pääsisi lempiharrastuksensa pariin. Olemaan kätevä.

KUIN JÄÄTÄ POLTTELISI

Pikkupoikana jaksoin naureskella enolleni, joka keväällä keskittyi omakotitalonsa pihamaalla lumen sulattamiseen. Ei naurata enää. Nyt olen itsekin lumensulattaja, ja ilokseni huomasin että jälkikasvukin on ymmärtänyt lumen sulattamisen riemun: porukalla ajetaan autoillamme lumikasat rikki jotta kevät tulisi. Ja tuleehan se.

Eli tottakai me sulatamme lunta - tiet paljaaksi että väylät vapautuvat jäästä ja roudasta. Ei ehkä roudasta, koska en vielä ole keksinyt keinoa sen ohittamiseksi, mutta lunta osaan jo sulattaa. Autollani ajan kylätiellä aina ajoradan laidassa murskaten kinosten reunat. Tähtään keskitiellä olevan loskakasan keskelle vauhdilla, jotta saan valkean mössön levitettyä mahdollisimman laajalle alueelle auringon lämmittämän asfaltin alueella. Jos lätäköt ovat yöpakkasten jäljiltä jäässä, niin arvaatteko reittini? Oikein. Jo lapsuudessa nautin siitä ritinästä, mikä kuuluu jään rikkoutuessa lätäköissä kun kävelin siitä ylitse. Ja toivoin ettei lätäkkö ole syvä. Joskus oli.

Autoillessa riimittelen keväisin motoristin kevätviisua, joka ei varmaan valmistu koskaan. Joka kevät pääsen aina tämän ensimmäisen säkeistön loppuun. Tämä on vähän kuin motoristin kevätrukous. Sen alku menee näin:

Kun lumi alkaa vähetä
Mut matkaan Herra lähetä
Mä tahdon tielle joss' ei ole jäätä
Tää kammioni pienoinen
Vain koripallon kokoinen
On kypärä - se suojelee mun päätä...

Sitten alkaa ajokausi ja viisun idea vanhenee. Mutta jatkan sitä taas ensi keväänä. Tai sitten vaan kertaan :)

KAUSI ON KORKATTU

Tunne on yhtä hieno joka vuosi. Talven piina on päättynyt ja valkea lumi vaihtuu vehreyteen - ja jäinen tien pinta asfaltiksi. Moottoritie on kuuma - kuumana käyn minäkin. Ja kyllä sitä kevättä on odotettukin!

Minulla on pihassa skootterihenkinen keli-indikaattori. Talvella sen tehtävä on viestiä rauhallisuutta: kevät kyllä tulee kun odottaa. Lunta sataa päälle, ja sitten lunta sataa lisää. Mutta aina se on sulanut, muistuttaa uskollinen odottaja. Joka pikku hiljaa sulattaa lämmöllään lumen ympäriltään ja tuo kevään.

Kesällä sama hyvää tuulta huokuva skootteri kantaa uljaasti, arvolleen sopivana kukkia. Kaunistaa pihaa ja tuo hyvää mieltä. Olemuksellaan se muistuttaa, ettei nuoruus ja hulluus pysy ihmisessäkään aina - ihmisellä on myös Vespa-kausia arvokasta ajelua varten. Ja on niitä, joille juhlaa on enää odotus. Silloin on aika vain katsella. Ja syksyllä kukat taas kellastuvat ja kuolevat. Sataa lumi. Ja alkaa kevään odotus.

No nyt se odotus on taas muutamaksi kuukaudeksi päättynyt. Poliisi valisti tänään paikallisen lehden otsikoissa lisäävänsä liikennevalvontaa - että liian moni ajaa ilman turvavyötä ja vanhoilla vihreillä. Minä en aja millään vanhalla ja vihreällä. Minun Vespani on uudehko ja  musta. Variaattorivehje. Sitäpaitsi poliisi tarkoitti lähinnä autoilijoita. Ja turvavyön puutteen aiheuttama turvattomuus jää vespistillä kakkoseksi, kun miettii sitä keveyden tunnetta auton vaihtuessa kevyeeseen kaksipyöräiseen. Huis vaan ja olen kylillä. Stop vaan ja Vespa on parkissa. Se on kesän merkki.