KANSALLISET KATEISSA

Itä-Suomen kierros siis jatkui kohti Ilomantsia, jonne pääsin kuin pääsinkin kaiken jännityksen jälkeen. Ilomantsi näytti äkkiseltään melko kuolleelta kylältä. Raitilla oli tilaa ja katsastamillani majapaikoilla oli raukea tunnelma. Päädyin maatilamajoitukseen, joka lupasi lämmittää saunan - se täällä kertaa ratkaisi valinnan. Itse majoitustila sopisi hyvin TV-sarjan "Tehoneliöt kuntoon" mannekiiniksi. Maalaisromantiikkaa kaikki tyynni, joten se annetaan anteeksi.

Kansallismaiseman näkökulmasta bongattavana oli Itä-Suomen/Ilomantsin vaarakylät. Vaarakylillä tarkoitetaan kivikkoisten mäkien, vaarojen laella olevaa asutusta, jossa talouskeskukset sijaitsevat yksikseen tai ryhmissä pienten peltoalueiden yhteydessä yleensä vaarojen laeilla.

Skootterilla ajellessa oli maisemamielessä ongelmallista se, että kun tie kulki lähes vaaran laella, niin se asutus oli vastakkaisella puolella. Etsin kuvakulmaa, jossa maalaistalo olisi kuvassani etualalla ja sen takaa aukeaa jylhä vaaramaisema. Mielellään usvan peittämä pelto, kuin Kätkäläinen elokuvassa. En löytänyt.

Löysin sen sijaan tsasounan ja se sijaitsi toki eräässä vaarakylässä eli Heinävaarassa. Siispä kuvasin Tsasounan koko kylän symbolina.

Vaarakylissä minua viehätti etukäteen vaaramaisemien lisäksi alueen tiestö. Jo edellä mainitussa Kätkäläisessä kuvitteellisessa Kätkävaarassa on viehättävä kohtaus, jonka olisin halunnut taltioida myös itseni esittämänä. Kyselin missä olisi tämä maisema, mutta kukaan ei osannut varmaksi sanoa. Youtubesta löytyy koko Kätkäläinen elokuva LINKKI ja suosittelen sen katsomaan - suosikkikohtaukseni alkaa kohdasta 1:15:40, jossa Kätkävaaran isäntä saapuu kammariin emäntänsä lohdutettavaksi epäonnistuneiden marjakauppojen jälkeen. Huikea hyvän mielen pätkä jonka niin tahtoisin elää uudelleen!!

No minun matkani jatkui Joensuun kautta Kolille. Kolin maisemia olen ihaillut monesti kotini seinällä olevassa taulussa ja odotukset olivat korkealla - kuten hotellikin, jonka pihan sivuitse turistivirta kiipeää Kolin laelle katsomaan käkkärämäntyjä. Sieluni silmin näin sen kapean polun jota pitkin kompuroin, mutta mitä vielä: Puolet matkasta mentiin valtavalla hissillä!!! Teollistunutta maisemaa oli tyrkyllä, koska toki siellä maisemakin oli. Maisema on aina yhtä hieno ja näkemisen arvoinen... minua jäi silti harmittamaan hissin kolinat kun jotain alkukantaista olin lähtenyt bongaamaan.

Olen vieraillut useassa kansallispuistossa ja niissä törmännyt turistivirtojen aiheuttamaan ongelmaan: kulumiseen. Useinkin on käynyt niin, että odottaa näkevänsä korpea ja kuulevansa kuuluisaa korpien kuiskintaa, mutta vastassa onkin aikaisempien kävijöiden talloma viisi metriä leveä polku. Mutta itsepä olen minäkin polkuja tallomassa. Kai viimeiseen asti. Silti hissi tyrmistytti. Kukahan maalaa siitä taulun ja antaa nimeksi Koli? Vai onko sen nimi "Kolin"?

Mutta annamme matkan jatkua ja kumin laulaa. Vielä oli yksi kansallismaisemakohde jäljellä: Väisälänmäki. Siitä en tiennyt mitään eikä odotuksetkaan olleet korkealla.
Juuan ABC:lla poikkesin syömään. Kun palasin Vespani luo niin kolmissakymmenissä oleva pariskunta riensi luokseni innoissaan juttelemaan --- niinpä... taas kerran... oranssista Vespastani. Kuulemma itsekin haaveilivat e h k ä jos joskus on tilaisuus niin samanlaisesta.

Keskustelu alkoi mukavasti, kun kysyivät että olinko sattunut liikkumaan aikaisemmin samana päivänä Joensuussa, jossa olivat nähneet saman värisen Vespan kauempaa. Hehe - -taitaa olla Itä-Suomi melko rauhallista seutua.... koska olinhan se tosiaan minä ollut :)

Väisälänmäki Lapinlahdella oli monella tapaa Kolin vastakohta - hyvässä ja pahassa. Aluetta kiertävä luontopolku oli hoitamaton.... hetkinen... taisin äsken moittia Kolia kun oli liian hoidettu. Taitaa vika lopulta olla minussa. Luontopolun piti olla kaksi kilometriä, mutta varmaan ajovarusteiden vuoksi se tuntui kuudelta kilometriltä kun sen ympäri kävelin. Niittyä oli ja metsikköä, pusikkoa ja opaskylttejä, joista osa oli huonossa kunnossa. Ja tämä ei ole muuten vaarakylä vaan pohjois-savolainen mäkikyläasutus. Tömpäre siis vissiin vaan pienempi.

Väisälänmäellä on kivaa se, että siellä laidunnetaan karjaa, jotta niityt pysyvät alkuperäiskunnossa. Viehättävästi naapuritalon poika kävi ylpeänä suorastaan kertomassa, että se on heidän isä kun sitä karjaa siinä pitää. Ja karjan iltatoimet konkretisoivat mukavasti minunkin kiirettäni, kun elukat laskettiin tien poikki toiselle niitylle --- minä sain odottaa vuoroani ja tarkkailla märehtimisen ihanuutta ainakin vartin. Ja miettiä että millaista se onkaan se vaalikarja. Tämä oli myös vaalikuoro.

Kello oli jo paljon, kun ajokierrokseni tämän erän päätin mökilleni Viitasaarella. Loppumatkasta alkoi jo väsyttää, eikä tilannetta suinkaan helpottanut kohtaamani ihailijat. Kaveripyyntöjä tuli visiiri täyteen niin että kopina kuului, mutten avannut luukkuja kenellekään. En jaksanut.

MAISEMIA METSÄSTÄMÄSSÄ

Tämä kirjoitus liittyy jo vuosia kestäneeseen harrastukseeni: Kansallismaisemien bongaus. Itä-Suomeen suuntautuneella täsmäiskulla olikin maisemamielessä kiikarissa suuret kalat: Punkaharju, Savonlinna/Olavinlinna, Ilomantsin vaarakylät ja Koli. Palanpainikkeeksi ajattelin kotimatkalle vielä bongata Väisälänmäen, jos sattusi reitin varrelle. Eli vinkeä viisikko.

Aloitin maisembongaukseni Simpeleeltä. Oli nimittäin ihan pakko käydä katsomassa se paikka, missä Pendolinot pysähtyvät kun kotikylässäni Hämeenlinnassa ne eivät pysähdy. Ja mitä siellä näin? No en mitään. Kielteistä asennettani helpotti se, että veturinkuljettajat olivat kyseisenä päivänä lakossa. Mutta tuskin se paljon kuvaa muutti

Mutta ainahan sitä on vastassa yllätyksiä. Joskus (ja yleensä) ne ovat hyviä. Vauhtini tyssäsi heti alkuunsa, kun kohdalle sattui Parikkalan patsaspuisto. Ei varsinainen matkakohteeni mutta mukava tuttavuus ja aikatauluni sekoittaja. Aikaa kului kun kiertelin katsomassa patsaita ja pujottelin jalkamiehenä patsaiden lomassa. Ja napsin valokuvia.


Tähän taukoon sisältyy myös opetus: muista olla tarkkana. Ja ei - en jäänyt rekan alle. Vaan kun jatkoin tuolta stopilta matkaani niin kypäräpuhelimeni ilmoitti että "connection disconnect". Kun pysähdyin paikantamaan syytä (kännykän akku loppu tai jotain) niin en löytänyt koko puhelinta. Olin epähuomiossa unohtanut sen ajokkini takapenkkiläisen paikalle ja eipä se mokoma pysynyt vauhdissa mukana. Onneksi Parikkalan penkat ovat pehmeitä ja puhelin löytyi hiekkakentältä. Tuo toinen kuva on hakureissulta. Mietin peiliin katsoessani että ehkä nuo patsaat ei sittenkään hurranneet ohimarssiani vaan enemminkin varoittelivat pudonneesta kännykästä.

Ja matka jatkui ja kävin honkien kimppuun - eli Punkaharju oli seuraava kohde. Siellä kuluikin tovi, kun halusin luonnonkauniin harjumaiseman tallentaa mieleni lisäksi myös valokuviin ja videoon. Niinpä ajoin harjua edestakaisin ainakin kolme kertaa. Kuvia toki sain mutta varsinainen JackPot jäi puuttumaan. Mutta on se vaan niin kaunis. Tässä pari otosta.

Maisema oli niin kaunis, että siellä nyt aikaa olisi saanut kulutettua kuin paljon tahansa.  Eväät olisi hyvä olla matkassa ja motoristipukua kevyempi asuste. Ja kun listaa jatkaa niin onkivehkeetkään ei olisi pahasta ja aikaa viikko. Huomasin muuten että muutkin sitä harjua ajelivat edestakasin. Ja kun vieressä kulki junarata niin näin kun siinä puksutti huoltoveturi... vaikka oli se lakkopäivä. Siitäs saivat simpeleläiset!!!

Minun harrastukseni harjulla oli videokuvaus. En saanut sitä parasta otosta mutta jotain näet tästä VIDEOLINKISTÄ.

Ja koska päivää oli vielä jäljellä niin matka jahtui kohti Savonlinnaa ja Olavinlinnaa. Ja samalla jatkui sarja Suljettu Suomi: itse linnaan en päässyt kun se oli suljettu yksityistilaisuuden vuoksi. Mutta mitä sitä suremaan kun olen siellä käynyt aikaisemmin ja nytkin sain otettua näyttävät otokset Vespasta linnan äärellä rannan puolelta. Mietin kylläkin että onneksi olen vain Hämeenlinnasta.... tokiolaisena harmitus saattaisi olla suurempi.

Mutta savonlinnasta alkoi oikea maratontaival kun suuntasin kohti Ilomantsia. Olin päättänyt että se on seuraava yöpaikkani ja matkaa sinne kertyi mukavasti liki 200 km. Matka sinänsä ei ole ongelma, vaan Vespan polttoainetankin pienuus suhteutettuna matkalle osuviin taajamiin. En nimittäin tiennyt lainkaan, missä seuraavan kerran saisin menovettä ajokilleni ja niinpä päätin tankata aina kun se oli mahdollista. Itä-Suomessa harhaan ajo saattoi äkkiä olla kymmeniä kilometrejä ja tosiaankin ABC-ketju hylkää kulkijan kun tarpeeksi syrjään mennään. Jäljelle jää vain osuuskauppa-aate.

On muuten aika hyljätyn oloinen olo silloin, kun tankin viisari laskee esim 1/4 tankkiin ja et tiedä yhtään koska on seuraava huoltoasema edessäsi. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie... ja vain yksinäinen Vespa laulaa. Suomessa on siis todellakin olemassa Ruuhka-Suomen lisäksi myös Harva-Suomi. Niinkuin Janakkalassa sanovat: taajamien lisäksi myös väljämiä.

MÄRKÄ UNI

Ennustus voi joskus pitää paikkansa. Silloinkin kun niin ei haluaisi. Puhun nyt siis sateen ennustamisesta. Ajelin päivänä muutamana Helsinkiin ja ennusteen mukaan keli on koko matkan ajan mainio paitsi paluupäivänäni iltapäivällä sataa. Piti paikkansa.

Uhkaava sadekuuro tai saderintama

Kumma etten tuntenut lainkaan kiitollisuutta meteorologien erinomaisille ennustuksille. Lähtiessäni Helsingistä kohti Hämeenlinnaa tunsin vahingoniloa, koska pilvenhattaraakaan ei näkynyt - ne alkoivat väijyä vasta matkalla. Niinpä ajatukseni alkoi muuttua. Mutta entäs sitten jos sataa? Eihän minua tai Vespaani sokerista ole tehty? Mietin kauniita muistoja sateesta ja keksin niitä kaksi.

Kerran ajoin Tallinnasta Riikaan väistellen sadepilviä ja pääsinkin kuivana perille. Paitsi lähes viimeisissä valoissa kun seisoin vespan kanssa autojonon keskellä ns keskikaistalla... silloin se taivas repesi ja mokkatakkimies sai tuntea mitä rankkasade on. Arvaa harmittiko? No ei harmittanut. Huvitti. Olin näet jo kieleni päällä muotoillut facebookia varten päivityksen meikäpojasta joka kuin heilahtamalla kulki sadekuurojen välissä ja ohitti ne kaikki. Päivitystä ei tullut.

Toinen mukava muisto tulee partiosta ja se on laulu (poimittu Jämsän Jokipartion sivuilta).

OOTKO KULKENUT SÄ SADEPILVEN ALLA

Ootko kulkenut sä sadepilven alla, veden virratessa pitkin vaatteitas?
Ootko lyhentänyt matkaas laulamalla, onko laulu soinut eessäs, takanas?
Onko sulle tuttu ilo toveruuden, jota vaikeudet yhä voimistaa?
Ootko yhteistyöstä saanut innon uuden, joka sateessakin laulamaan sun saa?

Ootko seisonut sä yksin kesäyössä, leirin vaipuessa hiljaa nukkumaan?
Ootko huomannut sä oudon onnentunteen, silloin valtaavan sun mieles kokonaan?
Ootko tuijottanut liekkiin nuotiolla, nähnyt hiljalleen sen tuhkaan hiipuvan?
Ootko tuntenut sä uuden ajatuksen, jostain syvyyksistä sieluus nousevan?

(sävel: Paul Dresser, sanat: Kerttu Juva)

Mukava laulu. Jos et osaa niin opetan sen Sinulle. Siitä saa sateessakin hyvän mielen.

Kierretty sadekuuro tai saderintama

Ai niin. Takaisin Helsingin reissuuni. Kastuinko? No en kastunut. Olin katsonut tarkkaan meteorologien ennustuksen että mistä sateet tulee ja minne ne menee ja valitsin reitin sille alueelle mistä sateet oli jo tulleet. Koukkasin siis selustaan. Mutta muistuipa mukava laulu kuitenkin mieleeni.

Meteorologit on oikeasti eteviä. Oikeita velhoja. Harmi etteivät aina näytä kykyjään.

P.S. Naapurikin oli katsonut sääennusteen ja tiesi ajosuunnitelmastani. Kaikkihan luulevat että ajan mopolla pitkiä taipaleita vaikka tuo onkin 300 kuutioinen. 

- Kastuitko?,  hän kysyi venytellen ja vähän kuin ilkkuen. Sellainen kuuluu vähän kuin tähän lajiin. 

- Olihan siellä paikoin märkää, sanoin. Vaikken oikeasti kastunut. Mutta sellainen kuuluu vähän niinkuin tähän lajiin. Olla arjen sankari. Yksi kaikkien puolesta.

SULJETTU SUOMI - KANSALLISMAISEMIEN BONGAAJAN RISKIT

Olen kiertänyt jo muutaman vuoden ajan Suomea bongaten Kansallismaisemia. Nyt olisi vuorossa Itä-Suomi, joka on omanlaisensa haaste. Itä-Suomi on alue, josta et oikeastaan vahingossa aja läpi vaan sinne pitää lähteä varta vasten. Toisaalta auringonnousun suunnassa on paljon sellaistakin nähtävää, joka eivät kuulu bongauslistaani mutta mikä pitää muuten vain nähdä.

Suunnitelma oli selkeä: 3-4 yötä ja kohteet: Imatrankoski, Punkaharju, Savonlinna, Ilomantsin vaarakylät, Koli ja Väisälänmäki. Tehokasta kuin mikä!! Helppoa kuin heinänteko vaikka elokuu olikin kyseessä. Siispä pakaasit kyytiin ja paanalle!! Vespa vieköön tätä tunnelmaa!!

Vespan kanssa matkatessa mukaan otetaan vain tarpeellinen. Passi on hyvä olla ja hammasharja. Ja teltta kun ihan ei ollut tietoa yöpaikoista. Työkaluja sen verran että jos joku menee rikki niin saan ainakin purettua. Varakanisteriin bensaa, koska normaalisti tankillisella ajettu noin 200 km ei ehkä takaa vielä bensiiniaseman vastaantuloa Korpi-Suomessa. Ajoasuksi valitsen tällä kertaa mallin arktinen: moottoripyörätakki ja -housut. GoreTex. Elokuun pimenevät illat ovat myös viileneviä vaikka pohjoiseen ajettuna pimeän aika onkin lyhyempi.


IMATRAN IMPI

Ensimmäinen etappini oli Imatrankoski. Siispä varasin netin kautta Imatralta hotellin ja lähdin matkaan. Jo heti matkalla törmäsin esteeseen: Salpalinja. Pysäyttää turistin siinä kuin vihollisenkin. Siinä meni tovi kun paseerasin Vespani kivikon keskelle ja tähtäilin sopivia kuvakulmia panssariesteiden keskellä. Ja tunsin olevani osa satavuotiasta Suomea...

Seuraavaa reissua varten opin myös jotain tärkeää ja uutta: pidä navigaattori ajan tasalla ja suunnittele reitti. Minun reittini kulki moottoritien kaltaisia reittejä vaikka tykkään ajella pienempiä väyliä. Täällä kertaa annoin sen itselleni anteeksi koska alkoi tulla ilta ja Vespakin rallatti jotenkin iloisesti. Ja koska tietöitä ja poikkeusreittejä oli niin paljon ja monessa kohden, että pelkäsin pian olevani Äiti Venäjän syleilyssä vaikka sinne en varsinaisesti tähdännyt.

Hotellin olisin voinut valita paremminkin. Imatralla vasta muistin, että jotenkin tämän reissun henkeen olisi sopinut paremmin Imatran Valtionhotelli. No nyt valintani oli toinen --- kävin silti poseeraamassa kuvan tuon kaunokaisen edessä.

"Imatra itsessään ei säväyttänyt kuin sen Imatrankosken osalta". Niin suunnittelin kirjoittavani tähän blogiin kulkiessani yöllä hiljaisessa, suorastaan uneliaassa keskustassa. Olin väärässä. Kun aamulla menin kävelemään Imatrankosken partaalle niin se oli KUIVA!!! Satuin siis bongaamaan koskea juuri silloin kun pato oli remontissa!! Mutta ei se oikeasti haitannut tahtia, koska molemmin puolin koskea on puistoalueet, jossa riittää nähtävää ja kosken jylhät kivikot kuivanakin vakuuttavat mahtavista kuohuista kun aikanaan padot aukeavat. Eli kun menet Imatralle niin varaa aikaa niin näet paljon.

Niinpä kun koski ei kuohunut niin tyydyin retkeilemään koskea reunustavilla puistoalueilla. Ei ole huonojalkaisen hommaa se. Imatran Impikin löytyi kosken kainalosta. Laitan tähän videon sen kuohuista. Siis kosken. Impi on tuo kylmempi tuossa edustalla.

To be continued... jatkanhan minä...

VALMIINA TAISTOON

Viimeisen viikon ajan on mediassa kovasti kohkattu lentonäytöksistä ja sotakoneista. Maailmankuulu Red Arrows täytti Helsingin taivaan ja kovan äänen saattelemana sai kansan päät kääntymään. Vanha resepti, sanon minä. Meillä nimittäin on olemassa eräs ajoneuvo, joka on niin ikään lähtenyt ajatuksena liikkeelle taivaista (lue: lentokonealumiinista) mutta sittemmin tippunut kuin taivaan lahjana maan pintaan ja jatkanut siellä pään kääntämistä entistä tehokkaammin. Jees -- arvasitkin jo: Vespa!!! Siinä varsinainen nuoli, väkkärä, puimakone, monitoimikone, vispilä -- mutta myös sotakone. Yksi maailman tunnetuimmista brändeistä.

Köyhässä Italian maassa piti sotien jälkeen keksiä halpa ajoneuvo, joka on yleinen kuin polkupyörä, suorituskykyinen kuin moottoripyörä ja mukava kuin auto. Enrico Piaggion toimeksiannosta moottoripyöriä väheksyvä suunnittelija Corradino D'Ascanio loihti luomuksen, jonka nähtyään Piaggio lausui maailmankuulut sanat: "Sembra una vespa!" eli "Aivan kuin ampiainen!!". Siinä syntyhistoria lyhykäisyydessään.

Pian ajokki yleistyi ja sananmukaisesti miekat taottiin auroiksi, kun lentokoneteollisuutta alettiin valjastaa rauhan ajokin valmistukseen. Se sopi muuten myös naisen ajettavaksi kun hamekin oli huomioitu ajoasennossa eikä siten pirttihirmunkaan ollut syytä olla kade näppärän, helppokäyttöisen ajoneuvon ilmaantumisesta perheeseen. Kotirauha oli taattu.

Vanhat Vespa-mainokset ovat viehättäviä. Niitä aina aika ajoin katselen iltani iloksi ja hymyilen. Niissä on sitä yltiöpositiivisuutta, jolla mykistetään karskimmatkin karjut kylissä ja kujilla. Niissä on nuoruutta, villiä elämää, menestystä ja kauniita naisia. Lälläreitä mainoksissa ei näy. On toki Vespassa tai skootterissa yleisemmin ollut omat sotaisatkin puolensa. Mutta kauniisti sanottuna niistäkin on selvitty kukkatarroilla, huumorilla ja hyvällä itsetunnolla vuosikymmenten saatossa.

Vespa TAP 150 (lähde: Wikipedia)

Sotavarustus kevennetty mutta kaveri mahtuu mukaan.
(Lähde: Pinterest)

Mutta olisiko Vespasta sotakalustoksi kun jo lähtöjään ajoneuvoon on rakennettu panssari polvien suojaksi. Kyllä olisi sillä ranskalaiset sen tekivät: Bazooka Vespa TAP 150 from France - olkaa hyvä!

Tavoite oli varmasti kunnianhimoinen eikä lopulta kovinkaan kaukana siitä, mitä kaikelta kehittyvältä kalustolta nykyäänkin vaaditaan: tehokas, kompakti paketti, joka on kevyt käsitellä mutta jonka teho riittää tuhoamaan vaikka tankin. Enpä sitten tiedä kummassa päässä putkea loukkaantumisriski on suurempi... ainakin miehekäs paketti on ollut jalkojen välissä jos se jotenkin on soturin itsetuntoa kohentanut. Ehkä tämä ei ollut siis ranskan suuri vallankumous, mutta pieni sellainen.

Olisiko nykyvespasta sotatantereelle? Lähetin käyttöön ainakin. Ja hyvän mielen tuottajana se saisi vihollisleirit hymyilemään ja nauraen joukot nousisivat molemmin puolin virtuaalirajaa  poteroista hetkeksi hauskojen juttujen pariin. Istuttaisiin vihollisen kanssa nuotiolla kuin veljet, paistettaisiin makkaraa ja laulettaisiin iloisia lauluja. Vespajoukkueen poistuttua sotilaat vetäytyisivät taas asemiinsa. Ehkä tämä on liikaa kuviteltu. Yhdellä "ampiaisen" pistolla ei maailman pahuutta sammuteta - tarvitaan rykmentti. Tai oikeastaan pataljoonakaan ei riittäisi.

Vespassa on kuitenkin pari tärkeää ominaisuutta, joita puolustusvoimien kannattaisi miettiä. Hyvä mieli, panssarisuoja polville ja PR-arvo tuossa tulikin jo mainittua. Modernin GTS-vespan satulan alla oleva säilytystila puolestaan pitäisi ruuan lämpimänä jos joskus tulisi tarve viedä lämmintä muonaa etuvartiolle talvipakkasessa. Siinähän on moottoritila suoraan lokeron alla. Ai niinkö epäilet --- että ampuisivat Vespaa? Hahaa --- tässäpä tulee seuraavana se suurin ja hienoin ominaisuus: kertapolkaisulla tai sähköstartilla (metodilla ei ole merkitystä) laite muuttuu näkymättömäksi kuin Yhdysvaltain Stealth-hävittäjät!!! Stealth - eli häiveteknologia jyrää nytkin tuhansien Vespojen voimin Suomen maanteillä!!

Väristä viis. Näkymätön se on.

Perustelenko? Kiitos - teen sen mielelläni kertoen pari tositapausta ajeluistani Suomen suvessa. Risteyksessä olen itse ajamassa suoraan ja vastaan tuleva auto aikoo kääntyä edestäni ristikkäin sivutielle... häiveteknologia hämää häntä ja hän myös oikeasti kääntyy eteeni!!!! Onneksi tutkani oli valppaana ja Vespani ei aiheuttanut sen suurempaa tuhoa. Toinen tapaus: ajan moottoripyöräksi rekisteröidyllä oranssilla Vespallani peltoaukeaa ja vastaan tulee toinen moottoripyörä. Tervehtiikö hän (kuten motoristeilla on tapana)? No ei tietenkään koska häiväteknologia sulatti minut jälleen maisemaan!!! Hän korkeintaan ihmettelee aiheuttamaani pyörrettä ajoneuvonsa heiluessa holtittomasti ilmavirrassa.

Tästä kolmannesta - - ja lopullisesta - todistuksesta olen jopa ylpeä. Isoveli valvoo -- vaan ei valvo minua.... hurautan Vespallani liikennevalvontaan valjastetun kameratolpan ohitse ja se ei välähdäkään!!! Ylinopeuttani ei havaita häiveteknolgian vuoksi --- jepu jee. Kamera ei välähdä!!

Miettikääpä jos tällainen ase olisi ollut käytössä toisessa maailmansodassa. Puhuisimme nyt kaikki italiaa. Onneksi Vespa keksittiin vasta sodan jälkeen. Tai ehkä joku yykoo olisi kieltänyt Vespan siinä kuin kemialliset ja ydinaseetkin - epäreiluna.

KUIVA KAUSI ON PÄÄTTYNYT

Kuiva kausi on nyt sitten päättynyt. Vuonna 2014 luovuin Vespasta ja siirryin maksiskootteriin. Nyt tein kaupat päinvastoin --- olen taas onnellinen Vespan omistaja ja voin jatkaa blogiani.

Niinpä eräänä keväisenä päivänä kurvaan paikalliselle Vilin bensikselle oranssilla kulkupelilläni. Nenä pystyssä. Ylpeänä. Ja juon Jaffan. Pöytääni istuu pyytämättä ja yllätyksenä oranssihaalarinen mies.
- Onko toi sun toi Vespa? Mun enolla oli samanlainen, kun olin pieni.
- Juu on minun
- Taikka ei se ihan samanlainen ollut kun ei ollut noin moderni, täydentää haalarimies.
- Se oli aikansa moderni, täydentää naapuripöydästä lippalakkimies, joka pyyhkii munkin sokerit suupielestään.
- Niin just, aikansa moderni! Ne kävi sillä Norjassakin.

-Mun naapuri kävi Vespalla Lapissa monena kesänä. Ne ajo sillä aina, kertoo lippalakkimies.
- On se hienon värinen, ihan kuin ennen vanhaan. Paljonko se kulkee?

Kerron jälleen kerran ajokkini faktat. Sillä voi ajaa yli sataa. Juu onhan ne pyörät pienet, mutta niillä pärjää. Joo on mulla ollut moottoripyöräkin ja isompi skootteri. Ja koko ajan tuijotetaan pöydästä pihalle - aarrettani.




On taas kotoisan hyvä mieli. En tiedä mikä siinä onkin niin erilaista kun ajaa Vespalla tai kun ajaa skootterilla. Kun sanotaan että keski-ikäistyessään sitä kaksipyöräisistä etsii nuoruuttaan tai jotain sellaista, niin mikä se on, joka sitä sitten oikeastaan edustaa? Minulla ei nuorena edes ollut Vespaa - ei moottoripyörääkään.

Nämä kolme välikesää ajelin siis maksiskootterilla. Kuusisataa kuutiota hyrräsi konehuoneessa, mukavat istuimet, pitkä akseliväli - voimaa, tilaa ja mukavuutta. Ja olihan se hieno kulkupeli. Mutta jokin puuttui... ehkä.




Nuorena kun saavutettiin vapaus, niin raha asetti rajoitteensa. Tuunausta tehtiin jos oli varaa. Junnu Vainion sanoin todettuna tässä iässä on sitä rahaa tehty ja vähän töitäkin, ja rajoite monesti on enemmän mielikuvituksessa. Mutta nuoruutta kun ei voi ostaa.





Ehkä siis etsin muunlaisia arvoja ja kokemuksia. Askeettisuutta. Mielen vapautta. En pelkkää mukavuutta. Haluan tuntea ajaessani jokaisen tien painauman. Haluan tuntea kuinka viima lyö kasvoihin ja vastaantulevan rekan aiheuttama pyörre saa sukat pyörimään jaloissa. Haluan kokea pitkän ajopäivän jälkeen lämpimän saunan kun kroppani on antanut kaikkensa ja hieman kylmäkin on hiipinyt luihin ja ytimiin. Se on seikkailua jos mikä!! Sankaruutta!!! Pienipyöräisellä Norjaan tai Lappiin. Niin taikka Iittalaan, koska eihän seikkailu ole kilometrejä vaan tunnetta.

- Mihinkähän se eno sen Vespansa lopulta hävitti? Vai olisko se yhä tallissa? En tiedä, pohtii haalarimies ja herättää minut unesta.
- Mun naapurilla se on varmaan vieläkin tallissa, kertoo lippalakkimies. - Mutta ei ne sillä ajan kun kerran kesässä kun on jo aika vanhoja.

Ja mietin että oli tää vaan hyvä kauppa. Ja unelma Vespalla Veronaan herää jälleen henkiin. I am back.

MUISTO VAIN JÄÄ

...mutta kaunis muisto. Elätämme sitä mustien kuukausien yli kunnes valo alkaa loistaa tunnelin päässä: KEVÄT JA UUSI VESPAKAUSI!!!

Pihaskootteri vm 2013

Facebook on hieno keksintö, vaikka ei se kaikkien mielestä hieno olekaan. Minulle se on kuitenkin tuonut paljon hyvää mieltä, kun seuraan lajitoverieni kevään odotusta. Melkein jo marraskuussa kuulen ensi kiljahdukset kevään ensi merkeistä. Moottoripyörämessut saa joukon kirmaamaan vauhtinsa lähes juoksuksi. Ja sitten alkaa virittely tosissaan.

Vespani kesällä 2013.
Polttotyö a'la esikoispoikani.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin kuukauden kuluttua kaksi kolmesta on purkanut aikansa kuluksi ajopelinsä jo toisen kerran palasiksi maalatakseen vauhtiviivan jalkatilaan tms. tärkeän seikan vuoksi. Ja muilla alkaa ajokausi :)

Kaveri tuunasi kaupan Vespasta
mun skootterin kopion.

Toinen lähestysmistapa on haaveilla ja surffata netissä. Maailma on täynnä iiiihania linkkejä. Tämän talvikauden avainsana on ollut APE - tuo avolavavespa, jonka ajo-ominaisuuksista osaan vain "haaveilla". Toteutumaton unelma on ehkä hyvä unelma, mutta sitä apeilijoiden intoa kadehdin todella.

Tuntematon työtoveri
ilahdutti klemmaripaketilla
sairaslomani aikana.

Remppatallien kuvakirjoa on myös hauska selata talvi-iltojen iloksi. Vuokratallista parketeille on ollut tämän talven teema. Ja se lempeä sävy jolla peltikaverin talvehtimista kuvaillaan... uhhh... siinä jää Emmanuelletkin kakkokseksi. Ne kurvit ja muodot ja pellin pehmeys...

Epäonnistunut design elää pitkään.

Mitä? Luetko rivien välistä sarkasmia? Eheiii - luit väärin. Tämä on perisuomalaista kateutta. Yhteisöllisyyden kateutta, johon kuitenkin tämä vespa/skootterielämän virtuaalimaailma on tuonut hetken helpotusta. Olen siihen jäänyt lähes koukkuun. Klubin faceen, vespasivujen faceen, modien maailmaan, vespavideoihin ja niin... voihan video. Juutuupi pitää käsitellä joskus erikseen.

Vespailu (sorry kun kirjoitan tuotemerkillä mutta tarkoitan kaikenlaista muoviluotiskootterointiakin) on niin kiehtova harrastus, että se kiehtoo niitäkin joille oma menopeli on vain unelma. Tämän jutun kuvituksena on kavereitteni panostuksia aiheen ympäriltä. Unelman ei toteutuessaan tartte olla aina suuri - kunhan se tuottaa hyvää mieltä. Minulle vespailu on hyvän mielen harrastus.

Ja jos on käsistään tumpelo, niin ei se haittaa. Eihän se Vespakaan mikään virtaviivainen sporttituote ole aikanaan ollut kun sitä nyt katsoo. Mutta säälittävyydessään se on elänyt kautta vuosikymmenten ja päätynyt minunkin talliini :)