ONKS PAKKO JOS EI TAHO?

Tulipa käytyä MP-näyttelyssä. Tai oikeastaan se oli skootterinäyttely. Ja kun vielä oikaistaan niin se oli tunneskaalanäyttely. En nimittäin tiedä, että käydäänkö sieltä hakemassa tavaraa vai elämyksiä. Vai onko se luova tilaisuus ja siellä käydäänkin luomassa unelmia. Unelmaa vapaudesta. Unelmaa omistamisesta.

Kun katselee käytävillä kirmaavia elämän voimaa uhkuvia miehiä ja naisia, niin tulee vähän sellainen viulunsoittaja katolla fiilis. Katso tälle käytävälle, Toveri Tevje. Istu tämän pyörän päälle, Toveri Tevje. Et ole tainnut vielä nähdä tätä uutuutta, toveri Tevje. Koska siellähän me olemme kaikki tovereita. Samalla asialla. Vapauden asialla. Veljet keskenään. Myös sisarellisessa mielessä.

Tuollaisen pinkin paidan ostin vaimolle. 2011.

Kumma sinänsä kuinka kesällä - ehkä erityisesti loppukesästä - on toisin. Yhteinen kokema vapauden kaipuusta muuttuu yhtäkkiä lokeroitumiseksi. Yhtäkkiä kaikki se yhteinen tekeminen on kuin historiaa kun on rautaa jalkojen välissä ja menojalka vippaa. Ainakin näin puhutaan - itse en siihen ole niin paljoa törmännyt. Taikka onneton en ole sitten vaan ymmärtänyt.

En ole ehkä ymmärtänyt ettei Vespalla sovi viilettää endurokulkueessa. Tai että tyhmänä olen ajellut motoristitapaamiseen Turengin Suvirantaan satojen muiden motoristien pariin luullen olevani oikea motoristi. Olen parkkeerannut oman viilettimeni sinne ihan vaan kaikkien keskelle ja sanonut että morjens. Ne muutkin on sanoneet. Ne on luulleet että se on tapa. Ja onhan mulla tosiaan ollut sellainen tapa.

Ja onhan se kyllä messuillakin niin että jokaisella meillä on se oikea tapa harrastaa moottoripyöräilyä/skootterointia/ rakentelua/matkailua/historiatietoa/asusteita. Huomasin itsekin innostuneeni kertoilemaan omasta Vespa-harrastuksestani vaikkei osasto ollutkaan omani. Pahoitteluni Vespistit jos lupasin liikaa. Kysehän on taas vain kokemasta. Omasta kokemasta. En myy mitään paitsi sieluni olen myynyt harrastukselle. Ja se taas on sukuvika. Se myyminen.

Ei kaikkeen aina ole pakko ihastuakaan. On mukava seurata kun joku kaveri innostuu uudesta X-luokan kulkupelistä - ostaa hän sen sitten tai ei. Ja on mukavaa myös porukalla lähteä katsomaan kaukaisten maiden uusia ihmeitä - kuinka Vespan muodot keksitään uudelleen joka vuosi. Ei niitä ostaa tarvi - eikä ole edes aikomus. Enoni antoi tässä viisaan opetuksen: ei kannata haaveilla halvasta. Haaveile kalliista. Tosiasia on kuitenkin että kumpaankaan ei ole varaa....

 Tämän vuoden uutuutena oli Vespan kohuttu 946. Prototyypin yksi upeimmista yksityiskohdista oli satula. Mun Vespassani on melkein saman värinen. Muilta osin en innostunut. Omaa käyttöäni ajatellen olisi kallis kruisailupeli. OOooooooops! Sorry Eno. Olisihan se mukava. Sikses. Jos siis kruisailisi.

Muotoilu on sulavaa ja palaa takaisin kohti italian ampiaista. Kuin kuhilaat kuningattaren luokse. Sillä sitä sitten viilettäisi kuin tuli hännän alla. Kuvittelisi että siis edes jotain olisi hännän alla kun ensi katselemalla siellä ei näytä olevan oikein mitään. No älkää loukkaantuko... vitsiähän tämä vain on.

Eipä sitä tosiaan voi tietää mistä kukin tykkää. Vähän se on käytön ja fiiliksen mukaan itse kunkin valittava. Ja on olemassa vain oikeita valintoja: omia. Siksi onkin kiva näin sydäntalvella seurata miten itse kukin aikaansa kuluttaa jäiden polttelun lomassa. Uskallan pistää tähän yhden kuvasarjan klubin facebook-sivuilta. Minusta tämä oli hieno. Siitä sai jotenkin sen kevään odotuksen fiiliksen että herra NN haaveilee tässä ja herra NN haaveilee tuolla. Ja että tässä kuvassa skootterin päällä ei istu kukaan, kun herra NN ehti pois kuvasta ennen kameran laukeamista.

Pojat on poikia. Ja nyt sitten kysyitte että enkö tosiaan ostanut sieltä mitään. Ostin toki. Sukkia ostin ja kalsarit. Merinovillaa niin tarkenee ajella heti alkukeväästä. Ja ostin tuliaisia vaimollekin - se pitää lämpimänä. Ostin sille valurautaisen teekannun. Saatan saada osani siitä minäkin. Metrilakun jätin väliin.