KAUHISTUS/KAUNISTUS - Kansallismaisemakatsaus V

Kansallismaisemien kirjossa on monenlaisia kohteita. Kaksi täysin vastakkaista miljöötä sijaitsee vain 60 km päässä toisistaan. Äkkiseltään ei tule ajatelleeksi, että ihailtavaksi tarkoitettu maisema tai kokonaisuus voi olla yhtä hyvin moderni kuin että se huokuisi mietteitä kaukaa menneisyydestä. Molemmissa lienee sanoma kulkijalle.

Mallioppimista. Aiheina lähellä ajaminen ja jonotus.

Espoon Tapiolaan lähdin ihan varta vasten. Maalaispojalle on mielenkiintoista jo pelkästään jonottaa kehätiellä pitkissä autojonoissa - jotenkin autolla se käy luontevammin kuin Vespan viemänä. Mutta selvisin. Itse Tapiolan löysin helposti, mutta kun yritin päästä parkkiin johonkin sellaiseen paikkaan missä saisin Vespasta ja modernista rakennusympäristöstä ryhmäkuvan niin enpä siinä onnistunut. En loppujen lopuksikaan. Ainoat vähän sinne päin olevat parkkipaikkamaisemat olivat niin tavallisen näköisiä ostareita, etten kehdannut niitä tähän laittaa. Joku väittäisi että olen käynyt Maunulassa. Ja oikeasti SE parkkipaikka, johon kulkimeni parkkeerasin oli NIIN sokkeloissa, että en tiedä montako kieltomerkkiä ohitin mennessäni. Uskova ja maalta saa paljon anteeksi. Onneksi.

Espoon Tapiolan liikennekaupunkia kun katselin, niin opin ymmärtämään mistä se kaikki liikennekulttuuri on peräisin. Ajelun ydin ei olekaan maisemien ihailu, vaan kuljettajalla on täysi työ pysyä aitojen välissä ja yrittää sieltä löytää valoa pilvenpiirtäjien lomasta. Herttaista sinänsä, että liikennekaupunkiinkaan ei ole loihdittu pakoa todellisuudesta. Ei - siihen on katettu koko totuus.

Uutta ja vanhaa.

Itse Tapiola oli erilainen kuin muistinkaan. Lapsena varmaan poikennut viimeksi. Sellaisenaan yhdistelmä futurismia ja modernia joka on omalla laillaan muuttunut jo historiaan jääneeksi tulevaisuuden haavekuvaksi. Tulee vähän mieleen Dannyn ja Armin englanninkielinen Tahdon Sulle Olla Hyvin Hellä-video. Aikansa tulevaisuusvideo menneisyydestä.

Oikeasti en arkkitehtuurista ymmärrä mitään. Mutta olihan se kiva katsella Tapiolaakin. Erilaista Suomea. Huomata, että kivikylälläkin on tulevaisuutensa. Ja että sielläkin voi olla rauhallista. Kesäisessä betoniviidakossa huokuu myös rauha - ehkä se vilske ja vilinä onkin kesäaikaan enemmän uimarannoilla kuin rakennuselementtien piirittämässä todellisuudessa.

PORVOO

Toisenlaista todellisuutta menneisyydestä kävin katsomassa niin ikään päiväreissulla. Porvoonjokilaakso ja Wanha Porvoo loivat jo lähteissä mielikuvan Astrid Lindgrenin lastenkirjamaisemista. Vanhasta kirkosta, pienistä puutaloista ja rantamakasiineista. Odotukset siis Tapiolan jälkeen olivat melko kovat.

Porvoon kirkko.

Hämeenlinnasta kun ajelee Hausjärven ja Ridasjärven kautta pujotellen Mäntsälään, niin päätyy kivan mutkaisille peltoaukeaa halkovaan tieverkostoon, jossa on suorastaan nautinto ilman navigaatiovehkeitä suunnata kohti Porvoota pelkän vaiston ja hyvän onnen varassa. Perillä Porvoon kirkko sijaitsee mäen päällä. Kirkko keskellä kylää. Siitä alaspäin vievät kiviset kujat ovat sitten sitä Vanhaa Porvoota. Häly on siirretty muutaman korttelin päähän väljemmille väylille.

Lievästi myönnän pettyneeni, kun vanha kaupungin osa oli joko pelkkiä asuintaloja tai käsityöläismyymälöitä. Yhdestä aioin ottaa kuvankin, mutta kaupallisista syistä kuvaaminen kiellettiin. Omistaja ei halunnut. Tuotteiden valmistajat pelkäsivät tuotevakoilua, kuulemma.

Mukulakiveä tai nupukiveä. Se vähän riippuu.

Mielikuvani vanhasta kaupungista on sellainen, missä postinkantaja kantaa postia huushålleihin ja lihakauppias hymyillen heiluttaa ohikulkijoille kauppansa portailla. Hejssan. No tiedänhän minä, ettei se enää ole totta. Suorastaan lapsellinen ajatuskin. Nyt on jäljellä kunnostettuja rakennuksia, joista jotkut yrittävät ansaita elantonsa. Ja hyvä niin. Tämän hyväksyttyäni istahdin jäätelökioskin varjoon ja söin jäätelön. Ison tötterön. Strösselillä.

Porvoonjoki

Pikkukaupunki elää uutta elämää. On uusi arki ja vanha, historiaksi muuttunut todellisuus. Jollain lailla se vanha todellisuus pitää museoida, jotta siitä riittäisi katsottavaa jälkipolvillekin. Joen rannassa on kiinnitetyinä muutama vene. Laiturilla nuori nainen lukee kirjaa omassa rauhassaan. Hänellä on varmaan loma.

Samaan aikaan kiireinen turisti asettelee Vespaansa jalkakäytävälle ja pahoittelee aiheuttamaansa häiriötä lastenvaunujen kanssa paikkaa ohittavalle pariskunnalle. Myös skootterikuskilla on loma. Ja oma rauhansa. Ja katso: kuva tuli.

Vespa ja Porvoon rantamakasiinit.

LINKIT
Espoon Tapiola vähän hienommin esiteltynä
Porvoonjokilaakso
Vanha Porvoo ja sen historia. Oikea historia.

ASENNETTA - Kansallismaisemakatsaus IV

Kansallismaisemien bongauksessa osa kohteista on helposti tavoitettavissa - osa vaatii hieman enemmän valmistelua. Kun perusbongarina aikomukseni on lähinnä piipahtaa kohteessa - ei jäädä asumaan - niin Ahvenanmaan Sundin kansallismaisema ei istu peruskuvioon. Vaikka kuinka suunnittelin, niin väkisinkin yksi yö pitää olla reissussa. Ja kun asun Hämeenlinnassa niin mukavuussyistä päädyn kahden yön ratkaisuun.

Jo Ruissalon kohdalla on sisäsuomalaiselle nähtävää.

Ahvenanmaalle olen tehnyt lukuisia retkiä fillarilla, mopolla ja muilla kulkupeleillä. Sinänsä uutta on siis aika vähän. Nyt suunnittelin retkeni siten, että matkustan Maarianhaminaan Turusta aamulautalla ja paluun teen seuraavana päivänä saaristoreittiä myöten. Näin pystyn hyödyntämään Ålandsfärjanin edulliset saaristolautat ja vähennän reissuni kustannuksia. Aamulautalle ehtiäkseni menen jo edellisenä iltana Turkuun ja yövyn hotellissa. Kohdalleni ei osunut tiistai, jolloin skootteristit kokoontuvat Manuelaan, vaan keskiviikko, jolloin Aurajoen jokirantaan kokoontuvat kaikki kaksipyöräiset pörriäiset. Siinäkin oli kohdetta minulle - vaan jatketaan: Ahvenanmaa tähtäimessä.

Laivalipun saaminen viimetimpassa osoittautui aika isoksi haasteeksi. Parin päivän soittopommitusten jälkeen tärppäsi ja vasta sen jälkeen aloin suunnitella paluureittiä yksityiskohtaisemmin. Viking Linen punainen paatti vei minut aamupäivällä Maarianhaminaan. En muistanutkaan kuinka se kaupunki on kesää ja turismia tulvillaan. Viihdyn siellä - olen aina viihtynyt. Siellä asuu kansa, joka on ylpeä maakuntansa väreistä. Ja joka esittelee avoimesti jokaisen juhannussalkonsa pitkänä perinteenä.

Ei yski ei. Ei vielä.

Asenne - se on siellä kohdallaan. Mietin siellä liikkuessani että ahvenanmaalaisuus heijastuu minulle jonkinlaisena asenteena, vaikka maisemia tulin katsomaan. Juuri vierailuni päivänä satamakortteleissa on meneillään "maamoottorien kokoontumisajo". En malttanut millään jatkaa sieltä matkaani, kun katselin kylän pappojen innostusta yskähtelevän moottorin yskähtäessä kahdesti, ja kun sen yskähtely muuttui hiljalleen tasaiseksi köhinäksi. Ja se käy. Oih tuota miehistä tunnetta tekniikan hallitsijana!! Voiko noin pienessä rakkineessa asua onni? Tuskin - kyse on asenteesta elämään kaikkinensa. "Joo det är fint att göra.." alkaa jokainen kuulemani ajatus.

Ahvenanmaalla on paljon sellaista nähtävää, jota ei voi kenellekään oikeastaan luvata. Kesävierailukohteena siellä tapahtuu aina: purjelaivoja tulee ja lähtee, on musiikkia - ajoneuvojakin on kosolti sellaisia, jotka saavat ainakin minut haukkomaan henkeäni. Onkohan siellä lainsäädäntö erilainen kuin meillä? Ainakin ratkaisut ovat. Eikä se ruotsinkielikään oikeastaan häiritse: maassa maan tavalla ja siellä ruotsinkieli on päätetty pitää valtakielenä. Siispä alistun. Ja kiitän joka kerta, kun koen jonkun pinnistelevän suomen kielen kanssa palvellessaan minua. Mikäpä minä olen mitään vaatimaan - turistipahanen. Ja nuuka sellainen ;-)

Pärinätyttö kääntää katseet maalaismaisemassa.

Kunhan tykitin menemään.

Maarianhaminasta jatkoin matkaani Sundin kansallismaisemaan. Bomarsund on tunnetuin sen kohteista - linnoitus jossa oolannin sota oli niin kauhea engelsmannien seilatessa kahdella sadalla laivalla Suomemme rannoilla. Nyt turistille on tarjolla alueella linnaa ja linnoituksen raunioita. Kastelholman linnaan kannattaa piipahtaa jopa sisälle. Siellä käydessäni ohjelmassa oli mm. näytöksiä sen ajan elintavoista ja lapsille mukavaa ohjelmaa. Verkkohäkkyröistä oli muotoiltu tellinkeille työmiehiä kuvaamaan rakentamista ja ylläpitoa. Siinä oli seikkailun makua. Asujakin sai kokeilla.

Teiden ritari matkailee.

Minä näen Ahvenanmaalla myös kukkia ja kyläteitä. Kävijälle on eduksi kun varaa aikaa myös itse linnassa piipahtamiseen ja mäellä ulkoilmamuseossa kiertelyyn. Vaikea on sanoa, mitä milloinkin näkee mutta kokemisen arvoinen paikka se on kaikkinensa. Oolannin pannukakkua unohtamatta.

Viggen valmis nielaisemaan. Ahvenanmaan asfaltti on punaista.

Bongarina jatkan matkaani. Haluan ehtiä yöksi Ahvenanmaan saaristoon - Brändöstä olen varannut itselleni Hotel Gullvivanista huoneen. Ei mitenkään edullinen sillä kertaa, mutta mahdollinen. Porukassa jos olisi liikkeellä niin huoneistoon mahtuisi yöpymään useita. Pihassa oli muuten pari GTS Vespaa sillä kertaa - en arvannut että aikanaan minullakin olisi omani. Laivalla tapaan tanskalaisen moottoripyöräilijän, joka on päättänyt nukkua teltassa yönsä katajapehkojen suojassa. Kun kerron, että Ahvenanmaalla jokamiesoikeudet ovat erilaisia, niin tanskan kaveri päättääkin jatkaa Kustaviin asti samana iltana. Häntä eivät suuremmat lauttamaksut pelota.
Tällä kertaa minulla ei ollut lauttaan moottoripyöräpaikkaa, mutta varaustoimiston tyttö vakuutti että kyllä sinne yleensä mahtuu. Ainakin jos on majapaikka varattuna. Ja aina olen muuten kaksipyöräisellä mahtunutkin.

Ahvenanmaan tiet on kapeita ja leppoisia ajella. Tässä silta Kastelhoman linnan liepeiltä.

Ahvenanmaan saaristo ei kuulu kansallismaisemiin, mutta lempireitteihini se kuuluu. Niinpä nytkin ajelen Brändön saarella vielä illallakin ja nautin kylämaisemista. Poikkean pieneen kirkkoon - niitä on joka saarella - ja mietin mikä kumma saa merimiehen pistämään komean laivapienoismallin roikkumaan kirkon kattoon. Se on Luonto - Luojan luoma Luonto. Saariston asukkaalla luonto ja luonnon voimat ovat ihan eri merkityksessä meihin maakrapuihin verrattuna. Ja Luojan siunaus halutaan kokea niin myrskyssä kuin tyvenessäkin.

Suzukini - lähtö on lähellä. Mutta tämä reissu vielä. Bomarsund.

Seuraavana päivänä palaan Kustavin kautta mantereelle. Vuosnaisten meriasemalta ostan saaristolaisleipää matkaani, kun en muistanut Ahvenanmaalta sitä ostaa. Ajan Mietoisista Askaisten kautta sorapintaista rantatietä Merimaskuun, jossa käyn vielä taukokahvilla rantakahvilassa. Mietin, että senkin kylän luonne muuttui aika paljon kun lossi korvattiin sillalla joskus 1990-luvulla. Jotain pientä siinä on kuitenkin vielä tallella.


Tämän reissun tein moottoripyörällä. Reissu oli melko kallis, sillä paluumatkalla vaihdoin Suzukini Yamahan FJR matkapyörään. Nooh - ainahan sitä pitää matkamuistoja olla. Ja olihan sitä mustaaleipääkin.

LINKIT
Kastelholman linna historian näkökulmasta
Sundin kunta lienee Sundin kansallismaisemaa... tuhatkunta asukasta
Sundin kansallismaisema, Ahvenanmaa

MEREN PERINTÖÄ - Kansallismaisemakatsaus III

Aika moni kansallismaisema on poimittu ympäristöministeriön listaan vesien ääreltä. Jopa korostetusti. Mielikuvissani Helsinki on kaikkea muuta kuin merta - näen siinä enemmän sielullani kivitaloja, komeata arkkitehtuuria ja mukulakivikatuja. Hallintokortteleita ja kansallisrakennuksia. Vaan ei - Helsinki on kansallismaisemalistauksessa meren ansiosta: merellinen Helsinki!

Ruotsinristeilyjen vastapainoksi pieni risteilyalus.

Skootterilla ajellessa merellisyys on väen väkisin ajoa Kaivopuistoon. Lähisaariin päästäkseen ajokki on hylättävä (paitsi Suomenlinna on poikkeus) ja merellisyys on koettava muin avuin. Siispä Vespa parkkiin lähimpään moottoripyöräparkkiin - ylellisyyttä Helsingin parkkimarkkinoilla. Oma merellisyyden kokemukseni on peräisin piskuiselta vesibussilta, joka ansiokkaasti kiertää lähivesiä esitellen kaikki sen ihanuudet. Olen ollut useita kertoja näillä risteilyillä - eri yhtiöiden versiot - ja aina tullut yhtä hyvän tuulisena pois. Usein jopa hyvin syöneenä.

Jo näiden risteilyalusten olemus on osa kansallisuutta. Lakan tuoksu ja mahonkinen sisustus - jos se nyt sitten mahonkia on. Niin olen kauniisti usein tulkinnut. Sateen sattuessa voi istua sisällä, mutta auringonpaisteessa voi nauttia yläkannella merituulen virvoittavasta vaikutuksesta.

Lakkaa satamasta.

Maistelen sanaparia: merellinen Helsinki. Toden totta, sellainen on aistittavissa kun laittaa kansallismaisemalasit silmilleen. Pyykkimuijat ja helsinkiläisen älymystön saariseikkailut. Pian jo alan elää menneiden vuosien kotimaisia elokuvia: Tauno Palo lipuu paattinsa kautta editseni! Onko tuo salakuljettajien paatti? Taitavat pirtulastit olla menneisyyttä, ja rikollisuuskin on saanut jo uudet kasvot. Ei - niitä emme halua kansallismaisemaamme. Tauno Palo kelpaa.

Mielikuvitus laukkaa. Jos minulla olisi Helsingissä tuollainen vene niin mitä kaikkea tekisinkään? Varmasti keräisin kaveriporukan ympärilleni ja lähtisimme retkelle. Pihlajasaareen, jossa en ole koskaan käynyt? Suomenlinnaan, johon pääsee ilman venhoanikin? Noh, miksei nakuillakin voisi mutta sen verran olen muonaan menevä että eväsretki sen olla pitäisi. Siellä laulettaisiin ja naurettaisiin ja pidettäisiin hauskaa. Ylläni olisi merimieshenkinen teepaita, jossa on sinisiä poikkiraitoja. Totta - mielikuvitusta tämä vain on. Rintakehänikin on oikeasti valahtanut kolmisenkymmentä senttiä liian alas... Mutta kevyt ja rento ote - siihen kykenisin!

Merellisyys ei ole onneksi juppikulttuuria. Hienoja pursia on ollut aina, mutta meri sinällään on koko kansan omaisuutta. Jopa Helsingissä - hyvinvoinnin mekassa - ne edellä mainitsemani pyykkimuijat kuuluvat meren rantaan. Aina on uusia veneilijöitä, joille onni on oma purkki - olkoon se millainen hyvänsä. Perämoottiprutkut kulkevat sulassa sovussa isompiensa keskellä ja luovat sen aidon merellisen Helsingin aistittavaksi.

Tarkka paikka, sano maakrapu.

Vesibussikierros vie Vuosaaren sataman edustalta ja kurvaa jossain vaiheessa kuin vaivihkaa tyystin toisenlaiseen maisemaan. Kaupunkimiljöön sijaan näkyykin rehevää saaristoa ja Tammisalon suunnalla tyystin toisenlaiset väylät. En olisi arvannut, että näinkin kauniita maisemia löytyy Helsingistä. Ja että niin suuri paatti mahtuu niin pienestä solasta. Ajatella - näin lähellä keskustaa on jollain oma vesitaso rannassa odottamassa nousua. Tai noin suuri omakotitalo paheksumassa uteliaiden ohikulkijoiden katseita. Niin se on - faneille löytyy merellisestä Helsingistä omat kohteensa. Rantahuviloita, huvijahteja ja ties vaikka mitä.

Palataan kaupunkiin. Skootterikierroksella yksi kiertämisen arvoinen paikka kaiken merihuuman keskellä on Katajanokka. Haen siis skootterini parkista ja suuntaan sinne. Jotenkin vain viehättää ajella niitä "ramppeja" ylös ja alas kapeita katuja. Niin keskustassa. Ja meri on kuitenkin ihan siinä. Halkolaiturissa voi käydä haistamassa tervan tuoksun - purjelaivatkin ovat osa merellistä Helsinkiä.

LINKIT
Kansallismaisema nro 1 Merellinen Helsinki. Merellisiä kohteita Helsingissä.

Niin ja kuvat näissä tarinoissani ovat omiani. Kuten ajatuksetkin.

SAARISTOMERI - Kansallismaisemakatsaus II

Kansallismaisemakierrokseni olen koettanut jakaa teemoihin joko sijaintinsa tai sisältönsä puolesta. Joskus siinä onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Ehkä vaikein kokonaisuus kohtuullisessa ajassa bongattavaksi on tuo saaristoseutu, koska saaristolauttojen ja yhteysalusten aikataulut vaihtelevat "maitopäivittäin" eikä kaikkia yhteyksiä ole saatavana joka päivä.

Saaristomeri on seuduista sellainen, jota olen koko nuoruusaikani kolunnut laidasta laitaan. Se vain on kiehtonut. Saariston rengastie minulla oli käymättä (paitsi fillarilla), ja sen vuoksi päätin että se olkoon minun saaristoni. Ei ollut. Paljon kauniimpia ja kuvaavampia paikkoja löydän muualta.

Jossain vaiheessa olin kulkueen Kekkonen. Mr President.

Varmasti jollekin on kokemus ajaa lautalle/lossille - onhan se hienoa - mutta ainakin oma saariston rengastieni oli yhtä jonossa ajamista. Päätin, että jos jonossa haluan ajaa niin teen sen Helsingissä työmatkallani. Saaristomeren kokemiseen suosittelen siis jotain muita reittejä. Hauska sattumus oli se, että koko motoristijonon ajaessa harhaan juuri minä huomasin erheen ja käännyin ekana takaisin. Sen jälkeen yksi nuori motoristi kysyi lupaa että saako ajaa perässäni. Olin otettu. Varmaan porukan ainoana kun olin liikkeellä ilman karttaa pelkän intuition vietävissä... Mutta mahduttiin toki hyvin seuraaville lautoille kun muut seurasivat vanavedessä :)

Punaiset rantamakasiinit jäävät mieliin. Aina tyyni mielikuva.

Saariston rengastien ääripäät ovat siis kokolailla Kustavissa ja Korppoossa. Oheisesta linkistä näette yksityiskohdat - minusta ydin on siinä, miten tuon Iniön saa ylitettyä mahdollisimman vaivattomasti, ja sitä varten aikataulut kannattaa tavata huolella. Turkua voi kiertää skootteristikavereiden kanssa joka tiistai. Ja varmasti näyttävät Raisionkin. Tilauksesta vaikka Kakskerta.

Kevyelle kulkupelille tämäkin käy lauttayhteydestä.

Enemmän seikkailun makua saa kun yhdistää reissuunsa hiukkasen Ahvenanmaan saaristoa. On hyvä huomata, että Ahvenanmaan lautoilla  on eri matkustussäännöt kuin Saaristomeren lautoilla. Myös aikataulut ja hinnasto löytyvät eri paikoista - tuossa edellä linkit. Yleisperiaate on se, että jos yöpymällä tai elinkeinoa harjoittamalla tuot rahaa saaristoon, niin reissu halpa. Jos yrität matkustaa pummilla niin reissu kallis. Reilu peli mielestäni. Paikan varaus yhteysalukselta ei yleensä maksa mitään, mutta ilman laivapaikkaa saatat joutua odottamaan huomiseen. Ja vaikka laiva olisi täynnäkin, niin mahdut mukaan melko varmasti silti. Olihan tämä selvää?

Saariston rengastien bongausreissuni sisälsi monta hauskaa tapahtumaa. Vaimokin oli takamatkustajana ja päätimme mennä Ahvenanmaan saariston lähimmäiseen saareen Kökariin yöksi. Kaunis paikka ja siellä saa maistaa herkkuani saaristolaisleipää. Tuplarasvalla. Ja ajella rauhallisesti irti arjesta katsastaen suomalaista suvimaisemaa. Ruotsin kielikin tulee kerrattua. Tiedän, että jotkut käyttävät samaa majoitustapaa yhden yön retkeilyyn myös polkupyörän kanssa - henkilöistä ja fillarista ei mene lauttamaksua ja Kökar on jo vähän niinkuin ulkomailla. Puhuvatkin suomea murtaen ja ruotsia norjalaisittain.

Majapaikka kannattaa hankkia etukäteen, koska telttailussakin on Ahvenanmaalla omat säännöt: jokamiehenoikeudet eivät ole voimassa. Kökarissa nyt sattuu olemaan telttailualue melko liki satamaa, joten se on siksikin hyvä vaihtoehto. Matka on niin lyhyt ettei ehdi tulla edes merisairaaksi. Ja jos ei halua telttailla niin siellä saa yöpyä hotellin hinnalla jos jonkinlaisessa leirintämökissä. Myyjän markkinat silloin, kun seuraava lautta lähtee huomenna.
Tai ylihuomenna.

Fredrigastugan, Pargas - käsienpesuautomaatti.

Vaikka lyttäsinkin "muun kuin oikean saariston" saariston rengastiestä turhaksi, niin tottakai siellä on paljon nähtävää. Paraisilla kävimme kahvilla Fredrigastugan nimisessä viehättävässä kuppilassa, ja se jos mikä katkaisi kivasti kilpailun liikenteestä. Persoonallinen paikka, jolla oma historiansa. Paraisillakin aistii vielä oman saaristolaisuutensa, kuten myös Taivassalossa tai Kustavissakin. Niin ja Korppoossa. Ne on niin ruskeitakin, kun siellä aurinko paistaa varmaan aina. Eivätkä käytä toppapukua kesäisin kuten me motoristit.

Järjestys se pitäisi olla Vespassakin.

Ja kuin jatkumona kerron, että meidän rengastiemme päättyi Turkuun. Tall Ships Race toi juuri niinä päivinä komeita purjealuksia Aurajoen täyteen ja kolusimme aluetta kaksi päivää. Ajelimme Förillä monta kierrosta ja söimme laukkamakkaraa torin kioskilla.

Tarinan opetus onkin: ota hetkestä kiinni. Jokainen kivisilta ja jokainen kioski, jokainen tapahtuma ja jokainen asia mitä et ymmärrä - juuri se on pysähtymisen arvoinen.

LINKIT

Kansallismaisema nro 7 Saaristomeri
Vaihtoehtolenkki Saaristomeren kansallispuistoon

American malliin vakuutan, että eri paikoista tässä sanottu ja väitetty ja blaa blaa. Mutta se oli mun miälestä.

ROOKIE RUUKEILLA - Kansallismaisemakatsaus

Alunperin innostuin kiertämään kansallismaisemia siksi, että halusin tutustua isieni maahan. Pikku poikana minulla on ollut mahdollisuus kiertää maaseutuja kun isäni oli kiertävä kauppias ja hän tarvitsi kaltaiseni riskin (17 kg) apumiehen matkoilleen. Eikä tämä paha harrastus ole myöskään aikuisiässä vaikka juuri nuo kilot haittaavat matkantekoa nyt pelkästään vyötäröllä.

Ympäristöministeriö on listannut Suomesta 27 kpl maisemia Kansallismaisemiksi, ja ajattelin että ne jos mitkä pitää nähdä. Aion siis kiertää ne kaikki. Ja niin ryhdyin tuumasta toimeen. Vuosina 2008-2010 olen kiertänyt moottoripyörällä, ja kun Vespan sain alleni niin vaihtui kulkupelikin. Matkani on yhä kesken. Vaan arvoisat skootteritoverini: älkää kavahtako kuvissa esiintyviä moottoripyöriä. Yleensä ne ovat minun. Autolla kiertelyjä en harrastusmielessä ole tähän laskenut mukaan.

Kansallismaisemat, hmm. Mitä se  tuo mieleen? Minulle tulee mieleen Aleksis Kivi ja vanhat hyvät ajat. Luettelon laatijoille mieleen on tullut myös muuta. Onneksi, koska pelkkiä muinaispeltoja katselemalla paljon jäisi näkemättä. Maisema on myös paljon laajempi käsite kuin tässä kotikutoisessa sarjassa tekemäni poiminnot. Minun kohteeni ovat enemmän "paikka" kuin "maisema" - mutta johonkin on raja vedettävä. Ei lintubongarikaan koko vuotta putkella saalistaan seuraa.

Pitäähän sitä ruukilla brankkarikunta olla.

Ensimmäinen kansallismaisemakohteeni suuntautui etelän ruukkialueille. Asun Hämeenlinnassa ja ajoin täältä ensin tuttuja pieniä pikiteitä Janakkalan kautta Renkoon ja sieltä edelleen Lopelle. Jotenkin ajauduin Nummi-Pusulan suuntaan ja - niin karttaahan en juuri matkoillani käytä ja GPS on vain koska olen tekniikkafriikki - lopulta Fiskarsin Ruukkiin. 

Oli se vähän pettymys maisemabongausteni aluksi, myönnän. Turismi on syönyt idean. Tai sitten vain satuin sinne markkina-aikaan kun seutu oli turisteja tulvillaan. Ei se mitään: ei kauneus katoa väenpaljoudellakaan. Ja niinpä näin siellä rauhaisaa vettä, viehättäviä rakennuksia ja tuuletin hieman ajopukuani, joka oli kelistä johtuen hiestä märkä.  Jäätelöä en syönyt.

Kiireen keskellä on rauha ruukissakin.

Mutta mietin kyllä minkälaista elämä on joskus siellä ollut. 1600-luvulla Fiskars on ollut Suomen raudan valmistuksen keskus. Niin historia kertoo. Koskia on valjastettu ja koko kylämiljöö on kasvanut siihen ympärille. Nyt se sama paikka on käsityöläisyyden keskus. Karski työnteko on muuttanut luonteensa aivan toisenlaiseksi. Tykkiteollisuus on nyt tykkimyssyteollisuutta. Eläväinen kylä on kuitenkin yhä kyseessä - kaupan keskus se on tosin enää turismimielessä.

Mutta minä jatkoin matkaani kohti toista ruukkia.  Samalla reissulla sopiva paikka bongattavaksi löytyy Fiskarsista vain noin kolmen kymmenen kilometrin päässä sijaitseva Fagervik - seuraava kohteeni.  Ja tie: se on kuin tehty motoristeille ja skootteristeille. Paikalliset tosin kertoivat että moni kaataa täällä ajokkinsa hiljaisen vauhdin vuoksi - ja kun tien mutkat vaan ovat niin jyrkkiä. Ei ihme että kyseessä on museotie!

Fagervikillä on Fiskarsiin verrattuna yhteistä se, että teollisuus on kiehtonut sielläkin. Eroa taas on siinä, että Fagervikissa elämä on pysähtynyt. Sopivalle tasolle. Kesällä 2008 kun siellä kävin niin kylästä löytyi hylättyjen ja museoitujen rakennusten keskeltä kahvila, jossa istuskelemalla oppii tietämään mitä kiireettömyys on. Siellä ei munkkikahvi lihottanut eikä kaupallisuus rehottanut. Minun sanomanani tämä on positiivinen ilmaus.

Fagervikissa taas toisaalta on saatu paremmin tallennettua se, millaista elämä oli ennen. Museo sinällään on mielenkiintoinen, mutta miljöö puhuttelee minua enemmän. Rapistunut silta  - mikä se oli ennen? Entä millainen olisi museorakennus jos se yhä olisi tulvillaan elämää?

Fagervikissa kannattaa nousta pyörän päältä pois ja kiertää hetki ympäristössä. Kurkkia läheisen kartanon upeaan puistoon ja kävellä mäen päällä punamullattujen talojen reunustamaa kujaa. Kävellä kuin maankiertäjä 1700-luvun tunnelmassa. Ottaa vaikka saappaat pois ja astella avojaloin. Ja miettiä että vieläkö niissä taloissa joku oikeasti vielä asuu. Ja kenen mahtavat olla lastenrattaat portin pielessä.

Voihan tämä olla luonnevikakin. Ehkä olen unohdettujen kylien mies. Mutta onnellinen sellainen :)

LINKIT
Kansallismaisema nro 5 POHJAN RUUKKI

Kansallismaisema nro 4 SNAPPERTUNA - FAGERVIK

Pohjan ruukki käsittää vain tietyn kohteen, vaikka ruukkeja on useita. Heille se oli koko elämä - minulle hetki. Sellaista se on. Turismi.

KAUNEUS KATSOJAN SILMISSÄ

Vespaveikkona haluan aina kauas. Miksi? No koska siellä on nättiä ja erilaista. Tahdon sinne missä on aurinkoa ja talot on tehty savesta. Sinne missä tien pinta pölisee kurvaillessani kyläteitä - niin ja pienissä kirkoissa on opas, joka haparoivin sanoin kertoo kirkon historiasta. Ai niinkö, totean siihen hämmästyneenä.

Hacienda Hämylinna. Albertin kellari. Parin jälkeen pääsee tunnelmaan.

Haluan sinne missä on mutkaisia teitä, joita pääsee eteenpäin ja voin nopeasti saavuttaa uusia reittejä. Kurvi toisensa perään houkuttaa keskipakoisvoiman esiin vääntäessäni kaasuhanaa - ja tunnen, en pelkkää G-voimaa, vaan GTS-voiman puristavan pakarani satulan takareunaa kohti. Käteni venyvät kuin kumilanka pelkästä voiman tunteesta pitäessäni tiukasti kiinni Vespani ohjaustangosta.


Missä on kauas? Enpä tiedä. Pari viikkoa sitten ajelin alle viidenkymmenen kilometrin säteellä kotoa ja löysin monta kaunista paikkaa. Unohdettuja myllyjä. Valjastamattomia puroja. Tapasin tielläni onnellisia lampaita joiden rauhaa en tohtinut häiritä edes valokuvauksellani. Vaikka huutelivat perääni että ota mukaan -- MÄÄ, ja MÄÄ ja MÄÄ. En ottanut. Niin moni laumassa olisi pettynyt.

Komea maisema? Täällä asuville se on vain Tyrvään kirkon törmä.

Onko Italia tarpeeksi kauas? Entä Viro? Onko vasta Argentiina tarpeeksi kaukana? Tuskin edes se. Jokuhan on syntynyt siellä ja hänelle se on lähellä. Arvio paikan kaukaisuudesta tai erilaisuudesta on katsojan silmissä. Eikä edes sitä: oma kotikylä on kaikkein rakkain ja se ei todellakaan ole kaukana omasta asuinpaikasta. Hankala juttu siis.

Oletteko koskaan miettineet miltä oma kotikontu näyttää turistin silmissä? Havahduin tähän yhtenä päivänä kun ajelin Hämeenlinnan tietöiden runtelemassa kaupungissa. Poistuin keskustasta Helsingin suuntaan ja kurvasin ekalta rampilta kymppitielle. Siinä se oli - turisti-look. Vanajan kirkko. Hylätyt tehtaat. Järveä ja vehreyttä. Tietöitä. Se oli oma sielunmaisemani. Tuttu johon voi turvautua, koska jokaisen pitkän poissaolon jälkeen se vain on hyvä nähdä. Toinen samanlainen on yhden pellon laidalla tuossa lähellä. Ja kolmas kun kapuan Hattelmalan harjulle ja piipahdan sieltä metsäpolulle. Sielunmaisemat kokoelmana. Yksi on Keski-Suomessa mökillä.

Rovaniemi. Kyltti kertoo.

Aikomukseni oli alunperin tänä kesänä ajaa kauas. Nyt aion ajaa lähelle. Sinnekin on pitkä matka. Jos kierrän Suomen Kansallismaisemat, niin matkaa tulee hyvinkin yli kaksi tuhatta kilometriä. Vaikka osan olen jo kiertänyt. Ja miksikö? No koska vespaveikkona haluan aina kauas. Vaikka se olisi lähelläkin.

Lordiaukio muuten pitäisi liittää kansallismaisemiin. Vedonlyönnin seurauksena ajoin sinne moottoripyörällä v 2006 kun Lordi voitti Euroviisut. Niin ja ensin ostin sen moottoripyörän. Sittemmin moottirpyörä jalostui Vespaksi.

p.s. Aion blogata tänne ne kaikki Kansallismaisemat. Niitä on kaksikymmentäseitsemän (lue: 27 kpl). Sarja alkaa tällä viikolla...

KYMPIN LENKKI

Tulipa kevätlomalla ajeltua kevätlenkki. Yhdessä päivässä tutustuin kirvesvarttatasolla lukuisiin skootteristeihin. Lahden Lasse ja Perttelin Pete ja Turun Toverit - kiitos teille. Hauskaa porukkaa kaikki tyynni!




Mutta onko siinä ajelussa järkeä? Yhdessä päivässä ajoin 340 kilometriä ja poltin polttoainetta ihan vain hupitarkoitusessa toistakymmentä litraa. Paljonko mahtoi sademetsää mennä sivutuotteena? Hmm. Tuhosinko jälkipolvilta mahdollisuuden elämään? Entä toisinpäin: olisiko pitänyt autoilla niin bensakauppias ei tulevaisuudessa kärsisi nälkää? Tein sitten niin tai näin niin väärin menee.
Mitä sillä kympin bensalitran hinnalla saisi. Hmm. Sillä saisi kahdeksan kupillista kahvia, kun valitsee kahvipaikkansa tarkoin. Mutta närästäähän jo sellainen kahvinjuonti. Rennietä joutuisin ostamaan ja sen foliopakkaus on taas vaikeasti hävitettävää jätettä muovikuplineen. Ei siis yhtään parempi vaihtoehto. Päinvastoin: kokoontuva skootteririvistö poisti närästyksen suurelta joukolta turkulaisia.




Kymmenen bensalitran hinnalla olisin voinut tukea kaivon rakentamista afrikan janoisille. Varmaan niin. Mutta tämän piskuisen summan välittämiseksi pitää ylläpitää pankki-ja sähköverkostoa, joka nielee leijonan osan lahjoituksestani. Ja järjestötkin nielevät osansa - kaivorahat kuivuisivat matkalla. Sitäpaitsi kaivoavustukseen minulla on kyllä varaa ilman että juuri vespailusta pihistän.



Olisinko voinut käyttää rahani joukkoliikenteeseen. Hmmm. Toki. Viidellätoista eurolla olisin voinut mennä melkein Helsinkiin Hämeenlinnasta. Ja jäädä sinne. Nyt olisin Järvenpäässä kerjäämässä romanijonossa rahaa kotimatkaa varten. Kasvihuonepäästöihin sillä olisi ollut sitäpaitsi myös haitallista vaikutusta, jos käyttämäni juna ei olisi ollut täpötäynnä. Pitää muistaa että juna nielee otsonikerrosta silloinkin kun siellä on vähäinen määrä matkustajia. Samoin linja-auto. Vespa ei pyydä levätessään mitään.
Onhan näitä vaihtoehtoja. Suklaata jos olisin syönyt niin lihoisin muodottomaksi. Rommipullosta olisin tullut humalaan ja riidellyt naapureiden kanssa. Sijottamalla laivaristeilyyn olisi piskuinen summani ollut vasta käsiraha. Vaan mitä sitten oikeastaan sain?
Pitäisikö saamapuolikin mitata rahassa? Jos sain vaikka vespailusta hyvän olon, niin eikö se ole osa mielenterveyttä? Silloin kuluni olivat reilu 15 euroa, mutta säästöpuolelle kertyi lunastamatta jäänyt psykiatri-istuntojen sarja. Ei myöskään avohoitojen sarjaa - ei ainakaan ympäristöahdistuksen vuoksi. Toisaalta vespalla ajelu tuotti reipasta mieltä niin, että palattuani töihin sorvin ääreen olin aikaisempaa motivoituneempi ja tehokkaampi. Ehkä työn tuoksinassa - alastahan se riippuu - pelastin maailmaa köyhyydeltä ja edesautoin sademetsän suojelua oletettua enemmän.




Jatkossakin teen vespalenkkini hyvillä mielin. Tuotan sillä itselleni hyvää mieltä. Kuten oikeatkin urheilijat sanovat: katsotaan kuinka pitkälle se riittää. Toivotaan että pitkälle.

- Posted using BlogPress from my iPad

NAVETAN VINTILTÄ

Terveisiä navetan vintiltä. Niin - ei sitä aina tartte ajaa laittaakseen terveisiä. Voi myös vain haaveilla. Istua oman ajopelin äärellä hetken ja vaipua ajatuksiin. Ja kirjoittaa että "Terveisiä!" ja luulla että joku lukee.

Internet, tämä ihmeiden taikaloota, on tuonut ihan uuden ulottuvuuden harrastuksiin. Kesällä voi viilettää vespaillen vinhasti paikasta toiseen - talvella on ajamisen suhteen sitten hiljaisempaa. Mutta talven pimeydessä voi viritellä ajatuksia. Vain ajatuksia koska Vespan virittäjänä olen perin onneton - syntynyt peukalo mutterin sisässä.

Minusta on ollut hienoa odottaa lajitovereiden kanssa kimpassa kevättä. Hauskinta on että harvaa heistä tunnistaisin edes Easypartsin jonossa - jossa en ole koskaan edes käynyt. Eivät taidottomat niissä jonoissa viihdy - minä odotan kesää kynä kädessä. En tunnista näitä kevään odottajia myöskään silloin, kun kesällä kurvaamme vastakkain. Kypärähän kaikilla on päässä ja facebookin kuva muutenkin on ollut kuitenkin kahdeksan vuoden takaa. Tai scooterin merkki tai kuraläppä tai mopsi. Cafe Manuelassa tai Regatassa voimme istuskella nenät vastatusten ja näen vain mukavia ihmisiä. En tuttuja. Onko sillä jotain väliä? Ehkä ei.

Navetassa kevättä on odotettu aina. Kun laajennetaan navetan käsite nykyajan talleihin, niin tiettyä yhtenevaisyyttä on näkyvissä: tule kevät! olen valmis kevät!  Ja kun lumi sulaa niin ilmassa on sulaa hulluutta! 

Tulee mieleeni tilanne parin vuoden takaa kotini pihapiiristä, kun lintupoikue oli jättämässä pesäänsä. Yksi rääpäle, pienin ja vähäisin, ei uskaltanut lähteä. Mutta kaveri kannustivat. Olivat räystään reunalla tunti tolkulla ja odottivat viimeisenkin pyrähtävän liikenteeseen. Samaa henkeä olen nyt havainnut omien lajitovereiden kohdalla: kannustusta ja rohkaisua. Että "lähde!!".  Että "mene!!". Ja räystään reunalla odotamme kaikki että viimeinenkin irtoaa talliltansa. Ja sitten ajamme niin että pölisee. Ja pörisee.

Ja vielä sekin on yhteneväistä niiden navettaelukoiden kanssa - nyt puhun taas nautaeläimistä - että riemu on rajaton kun lumi lopulta kaikkoaa. Siinä meinaan aitaa katuu ja raitit rytisevät! Ja kaikkialta kuuluu kuittaus feispuukiin että "Hei me lennetään!" ja että "Katsokaa - ajan ilman järkeä!" ja että "Voi tätä vapauden tunnetta!".

Kevät. Virtuaali muuttuu todeksi. Kaveruus vaihtuu kehuskeluksi. Ei anneta näkyvä pilata näkymätöntä riemua. Ajellaan vaan. Ja moikataan tuntemattomia.

NÄPPÄRÄ SE ON!!

Tulipa taas ihmeteltyä Pariisin ja Geneven liikennettä. Metrotunneleissa juostaan hölkkävauhtia ja sitten hytkytään samaan tahtiin junassa. Ka maan pinnalla jonotetaan ruuhkissa. Paitsi ei aina. Automäärä ajoittain varsin pieneltä tuntui. Junaakin kokeilin ja huippunopeus oli 320 km tunnissa!!



Oli motoristejakin mutta ei paljoa. Skootteristeja oli enemmän jos nyt meistä oman lajin haluaa tehdä. Pariisissa jos vielä lokeroon pistän skootteristitkin niin maksikuskeja oli ehkä eniten ja näitä mp3 kolmepyöriä oli myös paljon. Vespoja runsaasti mutta ei yhtä paljon.



Skootterimarsseja ei ollut eikä kokoontumisajoja. Niillä ajettiin arkea. On ne vaan niin näppäriä pelejä siellä kaistojen ja kaistapäiden välissä. Huh heijaa ja ollaan muista ohi ennen valoja! Suomeen oli ero siinäkin että menopelit olivat kuraisia ja pölyisiä - eivät siis näyttelyesineitä. Skootteri ei ole harrastus vaan elämäntapa. Ajokit näyttivät väsyneiltä. Mutta kyllin pirtsakalta kiidättääkseen omistajansa paikasta toiseen.



Genevessä jututin yhtä skootterikuskia. Hän kertoi että kuutiotilavuuden valintaan vaikuttaa mm ajokortti. Ymmärsin että autokortilla saa ajaa vielä 125 kuutioista mutta isompaan pitää olla moottoripyöräkortti. Voisi olla hyvä sääntö Suomessakin. Kevareiden ja mopojen määrä selittyy siis jo sillä.



Minua kun on toistuvasti huvittanut ne polvipeitot niin kysyin myös sen. Että pölyn ja kuran vaiko lämmön vuoksi. Lämmön vuoksi, vahvisti hän. Ja käynnisti 250 cc yamahansa. 21 asteen lämmössä. Mietin että tuolla asenteella ajaisimme visusti vällyjen alla kesät talvet. Geneven kevät kun vastasi Suomen kesää. Paitsi että vällyjen välissä :)



- Posted using BlogPress from my iPhone

Location:Teletie,,Suomi

RANSKALAINEN VISIITTI

Terveisiä Pariisista. Otin varaslähdön kevääseen. Skootteristina tunsin jopa pientä vahingoniloa kanssakuljettajia kohtaan kun lähtiessäni Hämeenlinnassa satoi lunta. Nautin jo ennakkoon kun kerron vespavuokrauskokemuksistani myöhemmin. No voihan tästä yhä nauttia :)

Vespaa en ole vuokrannut. Minulla oli lupaava kontakti joka vuokraa Primaveraa. Kävimme kirjeenvaihtoa ja minulle selvisi, että vuokraamoa ei ole - palveluun kuuluu että retropeli tuodaan sinne mihin pyydän. Hienoa! Niin ajattelin. Harmi vaan että kautensa ei vielä ollut alkanut ja firman retromies on hukassa. Sellaista sattuu - toivun.
Sain uusia kontakteja modernin Vespan vuokraajiin. Yksi ei vastannut yhteydenottoihini mutta toisen löysin. Siisti puoti ja ajopelejä oli. Mutta minimiaika päivä (55 eur 125 cc). Se nyt vielä on kohtuullista mutta vakuutta pyysi luottokortiltani 1600 euroa! Minulle se on liikaa. Pitää ehkä noita hotelleja maksella kuitenkin ja jos vaikka vakuus ei heti vapaudukaan... En ottanut riskiä.

Sain tältä positiivisuutta huokuvalta kontaktiltani kuitenkin kivan vierailukohteen... Les Annees Scooter Paris. Siispä sinne metromatkalle. Löysin. Hieno paikka. Myy vespakrääsää ja huokuu historiaa. Minun paikkani. Mutta kiinni. Ikkunasta näen että historian havinaa siellä todella on mutta telkien takana.

Ja mitä opin. Ranskalainen visiitti tarkoittaa nopeaa vierailua jossakin. Maalaisleipä vaatii aikaa kohottamiseen ja aromit syntyvät kypsyttämällä kuin viinissä ikään. Ei siis nautinnollista vespavuokraustakaan loihdita lennossa. Asiakas kypsytetään ja vaikka olen jo ihan kypsä niin yhä haaveilen. Ajaisinko tänne omallani, hmmm. Ainakin täällä olisi kavereita. Nautinto on tämän kansan toinen nimi.

- Posted using BlogPress from my iPhone