KUIN JÄÄTÄ POLTTELISI

Pikkupoikana jaksoin naureskella enolleni, joka keväällä keskittyi omakotitalonsa pihamaalla lumen sulattamiseen. Ei naurata enää. Nyt olen itsekin lumensulattaja, ja ilokseni huomasin että jälkikasvukin on ymmärtänyt lumen sulattamisen riemun: porukalla ajetaan autoillamme lumikasat rikki jotta kevät tulisi. Ja tuleehan se.

Eli tottakai me sulatamme lunta - tiet paljaaksi että väylät vapautuvat jäästä ja roudasta. Ei ehkä roudasta, koska en vielä ole keksinyt keinoa sen ohittamiseksi, mutta lunta osaan jo sulattaa. Autollani ajan kylätiellä aina ajoradan laidassa murskaten kinosten reunat. Tähtään keskitiellä olevan loskakasan keskelle vauhdilla, jotta saan valkean mössön levitettyä mahdollisimman laajalle alueelle auringon lämmittämän asfaltin alueella. Jos lätäköt ovat yöpakkasten jäljiltä jäässä, niin arvaatteko reittini? Oikein. Jo lapsuudessa nautin siitä ritinästä, mikä kuuluu jään rikkoutuessa lätäköissä kun kävelin siitä ylitse. Ja toivoin ettei lätäkkö ole syvä. Joskus oli.

Autoillessa riimittelen keväisin motoristin kevätviisua, joka ei varmaan valmistu koskaan. Joka kevät pääsen aina tämän ensimmäisen säkeistön loppuun. Tämä on vähän kuin motoristin kevätrukous. Sen alku menee näin:

Kun lumi alkaa vähetä
Mut matkaan Herra lähetä
Mä tahdon tielle joss' ei ole jäätä
Tää kammioni pienoinen
Vain koripallon kokoinen
On kypärä - se suojelee mun päätä...

Sitten alkaa ajokausi ja viisun idea vanhenee. Mutta jatkan sitä taas ensi keväänä. Tai sitten vaan kertaan :)