JOHAN POMPPASI!

Niin se menee. Ensin sitä odottaa lumien sulavan. Sitten lumet sulavat ja odottaa ilmojen läpiävän. Ja ilmat lämpiävät ja jäljelle jää odotus: kunhan routakausi menisi ohi niin pääsisi Vespalla todella tien päälle. Ja sitten pääsee - mutta pitkältä on tuntunut odotus, jossa odottajan lohtuna ovat kuitenkin olleet ne "paremmilla" teillä vähän väkisinkin ajetut lenkit. Maistelun vuoksi.

Kesällä jaksan ihailla aina kotiseutuni maaseudun tieverkostoa. Mutkia on ja mäkiä. Loistavia asfalttipätkiä, jossa ei ole juuri muita liikkeellä. Peltoaukeita, jossa viima kasvaa vespistilläkin ja kypärän tuottama kohina on lähes korvia huumaava. Kevät on ihailun suhteen eri juttu. Routa muokkaa tiet kumpuileviksi, ja kun tien levyiseen pomppuun ajaa pienipyöräisellä menopelillä niin jo pomppas! Ainakin jos ei ehtinyt jaloilla joustaa. Onneksi useimmiten tipahtaa takaisin satulaan.

Omalta kantiltaan oppii ymmärtämään myös mikä on se kilometrinnielijä. Tiedätkö? No se on se mutkapaikkaan syntynyt pitkä railo tai halkeama, jonka on maa niellyt. Juuri sopivasti renkaan levyinen jotta voisi siitä sukeltaa maan rakoon. Silloin sitä miettii, että pärjäisikö moottoripyörällä Suomen arktisissa olosuhteissa kuitenkin paremmin...

Peitto jalkojen suojaksi ja liikkeelle.

Minulla oli maaliskuussa tilaisuus käydä katsomassa Sveitsin kevättä, jossa lajitoverimme kevään korvalla olivat juuri aloittamassa kesäkauttaan. Jotenkin jäi sellainen maku, että siellä nimenomaan skootterit olivat suosittuja kevään ajokkeja. Moottoripyöriäkin näki silloin tällöin, mutta skoottereita oli liikenteessä selkeästi enemmän. Mietin syytäkin, hmmm. No ainakin tieverkosto vierailemassani Montreuxissa ja Genevessä on niin paljon ruuhkaisempi ja nopeusrajoituksia täynnä, että variaattorivetoinen kulkupeli on vaivaton käsitellä. Mäen rinteillä sijaitsevan omakotitalon idylliin aito Vespa sopii rähinäpyörää paremmin. Eikä kovaääninen moottoripyörä muutenkaan ole ehkä kovin ihailtu kohde kadulla, jossa satakielet kilpailevat muiden liikkujien kanssa alppiruusujen huomiosta.

Kiinnitystapoja on moneksi.

No oliko siellä sitten lämpimämpi? Päivällä oli. Mutta sikäläiset skootteristit eivät olleet jääneet murehtimaan ilman lämpenemisen hitautta. He olivat ottaneet polvipeitot käyttöön. Olen nähnyt Vespaankin kuvastoissa myynnissä samanlaisen "bat-peiton" - jalat peittävän peitteen, jonka avulla skootterin käyttökausi pitenisi huomattavasti. Suomessa en ole moista nähnyt kuitenkaan käytössä, vaikka omassakin Vespassani jalkatilan lämmön ohjaus on varmaan tarkoitettu hyödynnettäväksi. Kai se koetaan noloksi.
Ehkä jonain päivänä maalaisjärki voittaa tyylittelyn Suomessakin. Ja ajelemme hymy huurussa pakkasen kuivaamilla teillä jo helmikuun pakkasessa. Jos vaikka sen Bat-peiton lämmön ohjaisi takin helman alle. Ja sieltä erillisen ohjurin avulla kohti kasvoja. Mitäpä kotitarvevirittäjä ei tekisi, että pääsisi lempiharrastuksensa pariin. Olemaan kätevä.

KUIN JÄÄTÄ POLTTELISI

Pikkupoikana jaksoin naureskella enolleni, joka keväällä keskittyi omakotitalonsa pihamaalla lumen sulattamiseen. Ei naurata enää. Nyt olen itsekin lumensulattaja, ja ilokseni huomasin että jälkikasvukin on ymmärtänyt lumen sulattamisen riemun: porukalla ajetaan autoillamme lumikasat rikki jotta kevät tulisi. Ja tuleehan se.

Eli tottakai me sulatamme lunta - tiet paljaaksi että väylät vapautuvat jäästä ja roudasta. Ei ehkä roudasta, koska en vielä ole keksinyt keinoa sen ohittamiseksi, mutta lunta osaan jo sulattaa. Autollani ajan kylätiellä aina ajoradan laidassa murskaten kinosten reunat. Tähtään keskitiellä olevan loskakasan keskelle vauhdilla, jotta saan valkean mössön levitettyä mahdollisimman laajalle alueelle auringon lämmittämän asfaltin alueella. Jos lätäköt ovat yöpakkasten jäljiltä jäässä, niin arvaatteko reittini? Oikein. Jo lapsuudessa nautin siitä ritinästä, mikä kuuluu jään rikkoutuessa lätäköissä kun kävelin siitä ylitse. Ja toivoin ettei lätäkkö ole syvä. Joskus oli.

Autoillessa riimittelen keväisin motoristin kevätviisua, joka ei varmaan valmistu koskaan. Joka kevät pääsen aina tämän ensimmäisen säkeistön loppuun. Tämä on vähän kuin motoristin kevätrukous. Sen alku menee näin:

Kun lumi alkaa vähetä
Mut matkaan Herra lähetä
Mä tahdon tielle joss' ei ole jäätä
Tää kammioni pienoinen
Vain koripallon kokoinen
On kypärä - se suojelee mun päätä...

Sitten alkaa ajokausi ja viisun idea vanhenee. Mutta jatkan sitä taas ensi keväänä. Tai sitten vaan kertaan :)

KAUSI ON KORKATTU

Tunne on yhtä hieno joka vuosi. Talven piina on päättynyt ja valkea lumi vaihtuu vehreyteen - ja jäinen tien pinta asfaltiksi. Moottoritie on kuuma - kuumana käyn minäkin. Ja kyllä sitä kevättä on odotettukin!

Minulla on pihassa skootterihenkinen keli-indikaattori. Talvella sen tehtävä on viestiä rauhallisuutta: kevät kyllä tulee kun odottaa. Lunta sataa päälle, ja sitten lunta sataa lisää. Mutta aina se on sulanut, muistuttaa uskollinen odottaja. Joka pikku hiljaa sulattaa lämmöllään lumen ympäriltään ja tuo kevään.

Kesällä sama hyvää tuulta huokuva skootteri kantaa uljaasti, arvolleen sopivana kukkia. Kaunistaa pihaa ja tuo hyvää mieltä. Olemuksellaan se muistuttaa, ettei nuoruus ja hulluus pysy ihmisessäkään aina - ihmisellä on myös Vespa-kausia arvokasta ajelua varten. Ja on niitä, joille juhlaa on enää odotus. Silloin on aika vain katsella. Ja syksyllä kukat taas kellastuvat ja kuolevat. Sataa lumi. Ja alkaa kevään odotus.

No nyt se odotus on taas muutamaksi kuukaudeksi päättynyt. Poliisi valisti tänään paikallisen lehden otsikoissa lisäävänsä liikennevalvontaa - että liian moni ajaa ilman turvavyötä ja vanhoilla vihreillä. Minä en aja millään vanhalla ja vihreällä. Minun Vespani on uudehko ja  musta. Variaattorivehje. Sitäpaitsi poliisi tarkoitti lähinnä autoilijoita. Ja turvavyön puutteen aiheuttama turvattomuus jää vespistillä kakkoseksi, kun miettii sitä keveyden tunnetta auton vaihtuessa kevyeeseen kaksipyöräiseen. Huis vaan ja olen kylillä. Stop vaan ja Vespa on parkissa. Se on kesän merkki.