VESPALLA VERONAAN

No se on ollut teemani tänä kesänä. Nyt täytyy myöntää, että en tiedä missä minun Veronani on. Sen tiedän jo nyt, että ei se ole Italiassa asti. Ei tänä vuonna.

Mutta omaa Veronaani kohti aion nyt lähteä. Lähden sinne missä puhaltavat raikkaat tuulet, ja missä vesi saa vihmoa kypärääni jos aurinkoisia päiviä ei matkalleni siunaannu. Parina kesänä olen reissannut moottoripyörällä, ja sitä ei ole ihmetellyt kukaan. Yleinen käsitys on se, että motoristin elämä on huoletonta ja elämä on tarkoitettu seikkailuksi. Nyt kun liikun Vespalla, niin "oikeastiko"-kysymykset ovat jokapäiväisiä. Ehkä aiheellisiakin... sen tiedämme noin viikon kuluttua.

Rengashommiin jouduin jo ennen lähtöä. Venttiili poikki.

Ennen oli toisin. Vespat olivat vaatimattomampia, luottokortit varakkaiden erikoisuutta. Kielitaitokin oli yleisesti niin ja näin, kun hämeen murretta ei kovinkaan Suomen ulkopuolella osattu. Ja köyhä matkalainen taas ei juuri muuta. Silloin on ollut todellisia sankareita, kun Vespalla on huristeltu edes Ahvenanmaan ympäri.

Vuosikymmeniä sitten Vespa tai joku muu kevytajokki oli ainoa mahdollisuus jo pelkästään varallisuuden vuoksi. Nyt se on olevinaan jotain ekstremeä. Joku reissaa Vespalla, mutta toinen minikaivurilla. Soutaenkin on tänä kesänä maailmaa valloitettu - ja siitäkin saatiin aikaan lähestulkoon kansainvälinen konflikti. Melonta, rullaluistelu, uintivaellus. Siinä joitakin etenemistapoja, joita olen sattunut kuulemaan radiosta ajellessani. Todellisia sankareita tänä kesänä olivat fillarilla ranskan ympäriajoon osallistuneet: piikkilankaesteihin törmäily ja joukkokolarit olivat kuin muistikuva menneisiin aikoihin.

No nyt minun suoritukseni alkaa. Vespa on pakattu. Ja minun Veronani odottaa. Ennakkotietojen mukaan odottaa myös aamulla sadealue. Mutta se on sitä ekstremeä. Ootko ajellut sä sadepilven alla, veden virratessa pitkin vaatteitas... ootko lyhentänyt matkaas laulamalla... onko laulu soinut eessä takanas...

Suvussani on muuten joku kulkutauti. Tätä kirjoittaessani on nuorimmainen poika ollut kavereidensa kanssa Lapissa. Omalla autollaan - sekin on ekstremeä. Ajelevat kotiin päin paluumatkalla. He valloittivat jäämeren. Ei maar - tarttee valmistautua nyt aamuun. Nyt olen jo päivän myöhässä, kun takarengas tyhjeni yllättäen. Toisaalta kivempi se remppa oli sittenkin ehkä tehdä kotona.

KÄÄNTEENTEKEVÄÄ

Ennustaminen on vaikeaa. Etenkin tulevan ennustaminen. Ja nyt puhun liikenteestä. Olen nimittäin lomani aikana opetellut tunnistamaan merkit, joiden perusteella osaan arvata tulevan. Tässä muutama vinkki.

Jono kulkee pikatietä keskivertoa vauhtia. Yht'äkkiä vauhti alkaa hidastua. Jarruvalot alkavat rytmittyä aaltoilevaksi liikkeeksi. Etummainen auto - ikääntynyt diesel - alkaa huojua ajorataa vasemmalle ja oikealle. Horjumiselle ominaista ovat pitkät, loivat kaarrokset. Mikä se on? Oikein. Tämä eka oli helppo. Se on Mäkisen mökki. Sukulaismies siihen poikkeaa viidentoista vuoden tauon jälkeen. Ja muisti reitin muitta mutkitta.

Jono  kulkee keskustan ruuhkassa epätasaisella vauhdilla. Jokaisessa valoristeyksessä jäädään punaiselle., Edellä ajavan takapuskuri on välillä yllättävän lähellä etupuskuriasi. Hän ajaa ehkä liiankin lähellä. Yhtäkkiä edellä ajava käännähtääkin oikealle, mutta pysähtyy. Sen jälkeen vilkku oikealle syttyy jarruvalojen seuraksi. Vältät törmäämisen täpärästi. Mikä se on? Se on se trendikäs nuori ja energinen naiskuljettaja, joka puhuu kännykkään ja syö purkkaa vaivattomasti ajaessaan. Ei häiritse keskittymistä. Hän kääntyi oikealle kuten pitikin. Hyvin näet jaksoin keskittyä :D

Kristallipallo.

Pikatie, vauhti reipas ja jono katkeamaton. Kolme mopoa, joista viimeinen on moposkootteri. Suunta alkaa elää. Päät pyörivät jonon kärjessä, mutta katse ei osu taakse. Peileistä katsotaan vain historiaa. Mopon ajolinja alkaa lähetä uhkaavasti keskilinjaa, ja noin kaksikymmentä metriä ennen tienhaaraa menopeli heilahtaa vasemman kaistan yli tien pientareelle ja sieltä oikopolulle. Jono jarruttaa, mutta torvetkaan eivät soi - miksi ne edes soisivat, kun syylliset ovat jo metsässä. Mikä se on? Oikein . . . kesämopo!! Ja perässä kaksi sen lajitoveria.

Nyt taas maantiellä. Henkilöauto ja peräkärry, jonka vauhti alkaa hidastua yllättävän nopeasti.. Kärryn valot alkavat vilkkua järjestyksessä: oikea parkki, vasen jarruvalo, pimeä, oikea parkki, vasen jarruvalo, pimeä.... Mikä se on? No kääntyyhän se. Hidastamme ja katsomme kauempaa minne. Aarne se siinä vie mökille sementtisäkkiä peräkärryllä. On se niin näppärää, kun kerran vuodessa voi käyttää omaa kärryä!!!

Pitkä suora ja keltainen viiva. Edessä vaaaaaaaaltava härveli, jossa piikkejä sojottaa joka suuntaan. Mutamöhkäleitä. Savipaakkuja. Ainakin neljä riuskaa rengasta. Tyyli pomppiva. Mikä se on? Maaseutua ei voi tuoda, mutta voi ainakin seurata hitaasti sen etenemistä.... Peltotraktori se siinä siirtyy pellolta toiselle. Tai puimuri. Ajoneuvolaji selviää toisinaan vasta lehdestä.

Ja sitten niitä, jotka kulkevat tyylillä.

Jono kulkee kylätietä keskivertoa vauhtia. Autoja on harvakseen, mutta niitä on näkyvissä koko ajan. Tien piennarta kulkee leningissään elämän ehtoopuolta tavoitteleva polkupyöräilijä. Mummupyörällä. Huivi on tiukalla ja kernistä tehty kauppakassi tarakalla. Kassissa on marimekkokuosi ja kyydissä kevytmaitoa. Ja papalle pilsneri. Mutta nyt tarkkana: oikea olkapää eteen ja ylös, ylävartalo nojaa vasemmalle ja pää kallistuu oikeaa olkaa vasten. Pää kääntyy lievästi vasemmalle ja katse jyrkästi vasemmalle. Vasen käsi alkaa vetää ohjaustankoa. Mikä se on? Se on Hiliman suuntamerkki. Vasemmalle singahtaa.

Näitä kun miettii, niin huomaa kuinka väärässä suomalaisten jäyhyyttä korostavat ihmiset ovatkaan. Mekö muka emme viesti tai kuuntelisi toisiamme? Päin vastoin!!! Onnettomuustilastojen valossa kuuntelemme tarkkaankin - yllättävän harvoin nimittäin rysähtää. Me kuuntelemme sitä body languagea. Ja kehon viestinnän mikromerkkejä. Ruumiin kieltä eläväisessä liikenteessä.