KANSALLISET KATEISSA

Itä-Suomen kierros siis jatkui kohti Ilomantsia, jonne pääsin kuin pääsinkin kaiken jännityksen jälkeen. Ilomantsi näytti äkkiseltään melko kuolleelta kylältä. Raitilla oli tilaa ja katsastamillani majapaikoilla oli raukea tunnelma. Päädyin maatilamajoitukseen, joka lupasi lämmittää saunan - se täällä kertaa ratkaisi valinnan. Itse majoitustila sopisi hyvin TV-sarjan "Tehoneliöt kuntoon" mannekiiniksi. Maalaisromantiikkaa kaikki tyynni, joten se annetaan anteeksi.

Kansallismaiseman näkökulmasta bongattavana oli Itä-Suomen/Ilomantsin vaarakylät. Vaarakylillä tarkoitetaan kivikkoisten mäkien, vaarojen laella olevaa asutusta, jossa talouskeskukset sijaitsevat yksikseen tai ryhmissä pienten peltoalueiden yhteydessä yleensä vaarojen laeilla.

Skootterilla ajellessa oli maisemamielessä ongelmallista se, että kun tie kulki lähes vaaran laella, niin se asutus oli vastakkaisella puolella. Etsin kuvakulmaa, jossa maalaistalo olisi kuvassani etualalla ja sen takaa aukeaa jylhä vaaramaisema. Mielellään usvan peittämä pelto, kuin Kätkäläinen elokuvassa. En löytänyt.

Löysin sen sijaan tsasounan ja se sijaitsi toki eräässä vaarakylässä eli Heinävaarassa. Siispä kuvasin Tsasounan koko kylän symbolina.

Vaarakylissä minua viehätti etukäteen vaaramaisemien lisäksi alueen tiestö. Jo edellä mainitussa Kätkäläisessä kuvitteellisessa Kätkävaarassa on viehättävä kohtaus, jonka olisin halunnut taltioida myös itseni esittämänä. Kyselin missä olisi tämä maisema, mutta kukaan ei osannut varmaksi sanoa. Youtubesta löytyy koko Kätkäläinen elokuva LINKKI ja suosittelen sen katsomaan - suosikkikohtaukseni alkaa kohdasta 1:15:40, jossa Kätkävaaran isäntä saapuu kammariin emäntänsä lohdutettavaksi epäonnistuneiden marjakauppojen jälkeen. Huikea hyvän mielen pätkä jonka niin tahtoisin elää uudelleen!!

No minun matkani jatkui Joensuun kautta Kolille. Kolin maisemia olen ihaillut monesti kotini seinällä olevassa taulussa ja odotukset olivat korkealla - kuten hotellikin, jonka pihan sivuitse turistivirta kiipeää Kolin laelle katsomaan käkkärämäntyjä. Sieluni silmin näin sen kapean polun jota pitkin kompuroin, mutta mitä vielä: Puolet matkasta mentiin valtavalla hissillä!!! Teollistunutta maisemaa oli tyrkyllä, koska toki siellä maisemakin oli. Maisema on aina yhtä hieno ja näkemisen arvoinen... minua jäi silti harmittamaan hissin kolinat kun jotain alkukantaista olin lähtenyt bongaamaan.

Olen vieraillut useassa kansallispuistossa ja niissä törmännyt turistivirtojen aiheuttamaan ongelmaan: kulumiseen. Useinkin on käynyt niin, että odottaa näkevänsä korpea ja kuulevansa kuuluisaa korpien kuiskintaa, mutta vastassa onkin aikaisempien kävijöiden talloma viisi metriä leveä polku. Mutta itsepä olen minäkin polkuja tallomassa. Kai viimeiseen asti. Silti hissi tyrmistytti. Kukahan maalaa siitä taulun ja antaa nimeksi Koli? Vai onko sen nimi "Kolin"?

Mutta annamme matkan jatkua ja kumin laulaa. Vielä oli yksi kansallismaisemakohde jäljellä: Väisälänmäki. Siitä en tiennyt mitään eikä odotuksetkaan olleet korkealla.
Juuan ABC:lla poikkesin syömään. Kun palasin Vespani luo niin kolmissakymmenissä oleva pariskunta riensi luokseni innoissaan juttelemaan --- niinpä... taas kerran... oranssista Vespastani. Kuulemma itsekin haaveilivat e h k ä jos joskus on tilaisuus niin samanlaisesta.

Keskustelu alkoi mukavasti, kun kysyivät että olinko sattunut liikkumaan aikaisemmin samana päivänä Joensuussa, jossa olivat nähneet saman värisen Vespan kauempaa. Hehe - -taitaa olla Itä-Suomi melko rauhallista seutua.... koska olinhan se tosiaan minä ollut :)

Väisälänmäki Lapinlahdella oli monella tapaa Kolin vastakohta - hyvässä ja pahassa. Aluetta kiertävä luontopolku oli hoitamaton.... hetkinen... taisin äsken moittia Kolia kun oli liian hoidettu. Taitaa vika lopulta olla minussa. Luontopolun piti olla kaksi kilometriä, mutta varmaan ajovarusteiden vuoksi se tuntui kuudelta kilometriltä kun sen ympäri kävelin. Niittyä oli ja metsikköä, pusikkoa ja opaskylttejä, joista osa oli huonossa kunnossa. Ja tämä ei ole muuten vaarakylä vaan pohjois-savolainen mäkikyläasutus. Tömpäre siis vissiin vaan pienempi.

Väisälänmäellä on kivaa se, että siellä laidunnetaan karjaa, jotta niityt pysyvät alkuperäiskunnossa. Viehättävästi naapuritalon poika kävi ylpeänä suorastaan kertomassa, että se on heidän isä kun sitä karjaa siinä pitää. Ja karjan iltatoimet konkretisoivat mukavasti minunkin kiirettäni, kun elukat laskettiin tien poikki toiselle niitylle --- minä sain odottaa vuoroani ja tarkkailla märehtimisen ihanuutta ainakin vartin. Ja miettiä että millaista se onkaan se vaalikarja. Tämä oli myös vaalikuoro.

Kello oli jo paljon, kun ajokierrokseni tämän erän päätin mökilleni Viitasaarella. Loppumatkasta alkoi jo väsyttää, eikä tilannetta suinkaan helpottanut kohtaamani ihailijat. Kaveripyyntöjä tuli visiiri täyteen niin että kopina kuului, mutten avannut luukkuja kenellekään. En jaksanut.